Pää­kir­joi­tus: Moni pat­saak­si ikuis­tet­tu kan­sal­li­nen san­ka­ri­hah­mo edisti raa­kuut­ta ja sortoa – siksi heidän muis­to­mer­keis­tään­kin pitää puhua

Sortajiksi tai raakuuksien tekijöiksi tunnettujen suurmiesten patsaat ovat olleet raivon kohteena Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Vandalismia ei voi puolustaa, mutta monen jalustalle korotetun hahmon oikeampi paikka voi löytyä museoista ja patsaspuistoista.


Yhdysvaltalaisen George Floydin surma antoi vauhtia etnisiä vähemmistöjä puolustavalle liikehdinnälle eri puolilla. Raivo ja katkeruus ovat purkautuneet myös rotusortoon, orjakauppaan tai etnisten ryhmien vainoon syyllistyneisiin historian hahmoihin.

Näistä monet ovat seisseet patsaina kunnioitusta vastaanottamassa.

Uutiset ovat nyt kertoneet, kuinka Britannian Bristolissa heitettiin jokeen menestyneenä liikemiehenä ja hyväntekijänä tunnetun Edward Colstonin patsas. Hän hankki vaurautensa orjakaupalla. Patsaan loppusijoituspaikka lienee museo.

Ranskalainen 1600-luvun valtiomies Jean-Baptiste Colbert laati ohjeistuksen orjien käytöstä Ranskan siirtomaissa. Hänen patsaansa töhrittiin viime tiistaina.
Ranskalainen 1600-luvun valtiomies Jean-Baptiste Colbert laati ohjeistuksen orjien käytöstä Ranskan siirtomaissa. Hänen patsaansa töhrittiin viime tiistaina.
Kuva: CHRISTOPHE PETIT TESSON

Belgian Antwerpenissa töhrittiin kuningas Leopold II:n patsas. Maata 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa hallinneen siniverisen maine on nykyään verenpunainen Kongossa tapahtuneiden, belgialaisten siirtomaaisäntien toimeenpanemien hirmutekojen tultua julki.

Britanniassa sodan ajan pääministerin Winston Churchillin patsaaseen ilmestyi mielenosoitusten aikana teksti ”rasisti”. Churchillin toiminta brittien siirtomaavallan ylläpitäjänä oli intialaisia kohtaan hyvin raakaa.

Suomessa patsaiden turmeleminen ei ole ollut yleistä, mutta sitäkin on tapahtunut. Katkeruutta siitä, että jotakuta vaikuttajahahmoa ylistetään yksisilmäisesti, voi kyllä ymmärtää. Kannanottona patsaiden töhriminen tai kaato on silti merkki keskustelukyvyttömyydestä.

Historiaa ja historian suurmiehiä pitää kuitenkin uskaltaa arvioida uudelleen, jos syytä ilmenee. Helppoa tämä on harvoin, ja siksi keskustelu helposti torjutaan.

Suomessa jotkut raivostuivat ja kiistivät todisteet, jotka alkoivat osoittaa suomalaisten SS-miesten osallistuneen raakuuksiin toisen maailmansodan itärintamalla. Kyse on vahvoista tunteista: muun muassa ylpeydestä sekä kivusta, joka seuraa, kun aatteen tai oman ajattelun rakennuspuita pitääkin ruveta purkamaan.

Jos suurmiehen tai mahtinaisen takaa paljastuu raakuuksia, vainoja tai kärsimyksen levittämistä, pitää uskaltaa kysyä, onko tällaisen henkilön patsaan paikka demokraattisen valtion parhailla paikoilla.

Työlääksi keskustelun tekee tosin se, että useimmilla kansallisista sankareista on sekä arvostetusta ansaitseva että pimeä puolensa – eli miten nämä puolet on mahdollista tasapainoisesti punnita.

Esimerkiksi Mannerheim suhtautui kylmästi kansalaissodan päättymistä seuranneisiin raakuuksiin punaisia kohtaan. Mutta talvi- ja jatkosodassa hän oli maan pelastamisen keskeinen operaattori ja symboli. Hän on sen myötä arvostuksensa ansainnut.

Nyt nähtyjen patsaiden kaatojen jälkeen meilläkin on kysytty, ovatko seuraavana vuorossa kirjaroviot. Vertaus ampuu yli.

Ei sellaisia nähty Baltian maissakaan neuvostovallan päätyttyä, kun Leninin patsaat työnnettin varastoihin, patsaspuistoihin ja vain hävitettiin.

Diktaattorit ja raakalaiset ovat osa historiaa. Heidän toimintansa pitää muistaa arvioida, mutta se voi tapahtua ilman kyseenalaisesti perusteltua kunnioitusta.