Ville Koivuniemi kirjoitti Kalevassa 4.5. Oulun yliopiston päätöksestä lakkauttaa nykyisiä instituuttejaan ja perustaa niiden tilalle uusi poikkitieteellistä yhteistyötä tekevä transdisiplinäärinen instituutti.
Päätös osuu hetkeen, jossa pohjoinen maailma tarvitsee uudenlaista tiedon, päätöksenteon ja yhteiskunnallisen toiminnan yhteyttä. Kyse ei ole vain yliopiston sisäisestä organisaatiouudistuksesta, vaan mahdollisuudesta vahvistaa Suomen arktista ja pohjoista tulevaisuusosaamista.
Olen aiemmissa tehtävissäni, muun muassa Lapin yliopiston Arktisen keskuksen johtajana, ja nykyisessä työssäni Tromssan yliopiston Geopolitiikan, rauhan ja turvallisuuden tutkimuskeskuksen johtajana seurannut läheltä pohjoisen alueen muutosta.
Vielä ennen 2020-lukua arktista aluetta pidettiin poikkeuksellisena rauhan ja yhteistyön alueena. Tätä ajattelua kutsuttiin arktiseksi ekseptionalismiksi. Alue nähtiin paikkana, jossa valtioiden välisiä jännitteitä pyrittiin hillitsemään ja yhteistyö keskittyi ympäristön ja alueen asukkaiden tulevaisuuden turvaamiseen.
Nyt tämä ajatus tuntuu kaukaiselta. Covid-19-pandemia osoitti pohjoisten yhteiskuntien haavoittuvuuden. Sen jälkeen Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa ja Yhdysvaltojen voimistunut strateginen kiinnostus Grönlantiin ovat tehneet näkyväksi, ettei arktista aluetta voida enää tarkastella vain rauhanomaisen ympäristöyhteistyön poikkeustilana.
Alueesta on tullut yhä selvemmin myös turvallisuuden, suurvaltapolitiikan ja strategisten luonnonvarojen kysymys.
Arktinen neuvosto on ollut keskeinen arktisen yhteistyön foorumi. Sen toiminta on nojannut arktisten valtioiden väliseen luottamukseen, alkuperäiskansojen pysyvien osallistujien asemaan sekä vahvaan tutkimusperustaiseen yhteistyöhön.
Venäjän hyökkäyssodan jälkeen yhteistyön edellytykset ovat muuttuneet. Työtä on jatkettu rajoitetusti, ja samalla on etsitty tapoja säilyttää tutkimusyhteistyön jatkuvuus. Kun luottamus horjuu, tutkimusyhteistyön merkitys kasvaa.
Juuri tässä uudella instituutilla voi olla tärkeä tehtävä. Sen tehtävä olisi koota tutkimusta kysymyksiin, joita mikään tieteenala tai toimija ei yksin pysty ratkaisemaan.
Transdisiplinäärisyys ei tarkoita vain sitä, että eri tieteenalat keskustelevat keskenään. Se tarkoittaa tapaa tuottaa tietoa yhdessä niiden kanssa, joita tutkittava ilmiö koskee: tutkijoiden, päätöksentekijöiden, elinkeinoelämän, paikallisten yhteisöjen, alkuperäiskansojen edustajien ja kansainvälisten kumppaneiden kanssa.
Tämä on erityisen tärkeää arktisella alueella, jossa ilmastonmuutoksen hillintä ja siihen sopeutuminen, oikeudenmukainen vihreä siirtymä, kestävä talous, teknologiset innovaatiot, alkuperäiskansojen oikeudet, terveydenhuolto, koulutus ja luonnonvarojen käyttö kietoutuvat toisiinsa.
Kun näihin kysymyksiin vastataan yhdessä, vahvistetaan samalla sekä pohjoisten alueiden että laajemmin koko yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta.
Myös rahoituksen näkökulmasta ajoitus on kiinnostava. Kansallisesti Strategisen tutkimusneuvoston uudet ohjelmat ”Arktinen alue murroksessa” ja ”Mielen kansanterveys” osuvat samaan aikaan.
EU:n seuraava tutkimuksen puiteohjelma ja monivuotinen rahoituskehys rakentuvat tilanteessa, jossa turvallisuus, kilpailukyky, ilmasto, teknologinen omavaraisuus ja arktinen ulottuvuus kytkeytyvät entistä tiiviimmin toisiinsa.
Uusi instituutti rakentuu poikkeuksellisen vahvalle osaamispohjalle: Biocenterin elämän ja terveyden tutkimukselle, Eudaimonian ihmistieteelliselle ymmärrykselle, Kvantumin ilmasto-, ympäristö-, materiaali- ja kestävyysosaamiselle, Thulen arktisille ja pohjoisille verkostoille sekä Infotechin digitaalisen teknologian, tekoälyn ja datan tutkimukselle.
Jos nämä osaamiset onnistutaan kokoamaan niin, että niiden erityisyys säilyy mutta yhteinen vaikuttavuus vahvistuu, Oulussa voi syntyä jotakin aidosti uutta.
Tämä ei tapahdu pelkällä hallinnollisella päätöksellä. Se vaatii aikaa, luottamusta ja yhteistä työtä sen eteen, millaisiin kysymyksiin uusi instituutti haluaa vastata.
Tarvitaan kykyä rakentaa tutkimusohjelmia, kansainvälisiä konsortioita ja yhteiskunnallista vuorovaikutusta niin, että tieteellinen laatu, rahoituskyvykkyys ja vaikuttavuus vahvistavat toisiaan.
Tällaisen instituutin johtaminen on rajojen johtamista: tieteenalojen, organisaatioiden, yhteiskunnallisten sektorien ja erilaisten intressien välissä toimimista. Tehtävä ei ole häivyttää eroja, vaan tehdä niistä yhteisen ymmärryksen ja vaikuttavan tutkimuksen voimavara.
Onnistuessaan instituutista voi kehittyä kansallinen arktisiin ja pohjoisiin kysymyksiin moninäköalaisesti perehtynyt osaamiskeskus, jonka kaltaista Suomessa ei vielä ole – ja jolle on ollut tarve pitkään.
Johanna Ikävalko
johtaja, Geopolitiikan, rauhan ja turvallisuuden tutkimuskeskus, Tromssan yliopisto, Norja