Suomessa toimii noin 9 000 sosiaali- ja terveysalan järjestöä, joista vain noin kahdeksan prosenttia saa vuonna 2026 valtionavustusta Sosiaali- ja terveysjärjestöjen avustuskeskus STEA:n kautta (686 järjestöä).
Kyse ei ole automaattisesta tuesta, vaan rahoituksesta, jonka saaminen edellyttää järjestöiltä paljon enemmän kuin julkisessa keskustelussa annetaan ymmärtää.
Avustusta saavien järjestöjen työ ei ole puuhastelua ja kahvikeittoa. Työtä tekevät koulutetut ammattilaiset, joiden rinnalla toimii tärkeä joukko vapaaehtoisia. Tämä yhdistelmä mahdollistaa laajan tuen ihmisille tilanteissa, joissa pelkät julkiset palvelut eivät riitä, tai joiden piiriin apua tarvitsevat eivät pääse.
Avustuksen hakeminen on pitkäjänteinen ja vaativa prosessi. Järjestöjen tulee kuvata toimintansa tavoitteet, kohderyhmät ja vaikuttavuus sekä laatia realistinen talousarvio. Hakemukset arvioidaan huolellisesti, ja lopulliset päätökset tehdään Sosiaali- ja terveysministeriössä.
Järjestöillä on velvollisuus raportoida vuosittain toiminnastaan, taloudestaan ja ennen kaikkea toiminnan vaikutuksista. Kyse on julkisesta rahasta, jonka käyttöä säätelee valtionavustuslaki sekä tarkat avustusehdot. Rahaa saa käyttää vain siihen tarkoitukseen, johon se on myönnetty.
Järjestöt, jotka työllistävät työntekijöitä, toimivat tiukasti säädellyssä ympäristössä. Ne noudattavat samaa lainsäädäntöä kuin muutkin työnantajat: työsopimuslakia, työaikalakia, vuosilomalakia, työturvallisuuslakia ja niin edelleen.
Järjestöjen toimintaa ohjaa myös yhdistyslaki, joka määrittää muun muassa hallinnon, vastuut ja päätöksenteon. Talouden osalta kirjanpitolaki ja tilintarkastusta koskevat säädökset varmistavat läpinäkyvyyden.
On myös tärkeä todeta, että STEA-avustusta saavat järjestöt ovat poliittisesti sitoutumattomia toimijoita. Niiden tehtävä ei ole edistää puoluepolitiikkaa, vaan ihmisten hyvinvointia, tätä edellyttää myös STEA.
Lisäksi keskusteluissa tuntuu unohtuvan myös se, että veronmaksajien rahoilla työskentelevät myös hyvinvointialueiden työntekijät, viranhaltijat ja kansanedustajat. Järjestöjen kohdalla tämä sama tosiasia tuntuu kuitenkin herättävän poikkeuksellisen voimakasta kritiikkiä.
Järjestöjen arki on konkreettista työtä ihmisten hyväksi. Esimerkiksi omaishoitajille tarjotaan henkilökohtaista ohjausta ja neuvontaa, koulutuksia, vertaistukea ja matalan kynnyksen palveluita, eli tukea, joka usein ehkäisee raskaampien palveluiden tarvetta.
Viime aikoina olemme kuulleet jopa ministeritasolta puhetta, jossa järjestöissä tehtävää työtä vähätellään ja mitätöidään. Tällainen puhe ei ole vain virheellistä, se myös tuntuu työntekijöistä raskaalta ja epäreilulta.
Julkisessa keskustelussa järjestöjen rahoituksesta olisi syytä siirtyä mielikuvista faktoihin. Kyse ei ole kevyestä toiminnasta tai löyhästä rahankäytöstä, vaan vastuullisesta, läpinäkyvästä ja vaikuttavuuteen perustuvasta työstä, jolla on suora merkitys ihmisten arkeen.
Kriittinen keskustelu on tervetullutta ja sitä tarvitaan, mutta sen tulisi perustua tietoon, ei mielikuviin tai valheisiin.
Minnamaria Salminen
toiminnanjohtaja, Oulun seudun omaishoitajat ry