Lähes joka päivä saamme lukea lehdistä ja sosiaalisesta mediasta karuja tarinoita siitä, kuinka ikäihmiset jäävät hyvinvointialueella vaille tarvitsemiaan palveluita. Uppoaako ihminen leikkauksiin ja säästöihin?
Hyvinvointisuunnitelmissa on jaloja ja yleviä tavoitteita, mutta valitettavasti lähes aina ne jäävät puheen tasolle. Miksi mikään ei muutu, vaikka näihin asioihin puututaan, tehdään huoli-ilmoituksia ja laaditaan kannanottoja monella eri tavalla, yksin ja yhdessä.
Olemmeko palaamassa takaisin aikaan, jolloin vanhukset myytiin huutolaisiksi halvimmalla hoitavalle?
Turvallisuus on koetuksella maailmassa juuri nyt, mutta turvatonta on myös täällä koto-Suomessa. Vaikka maailma elää myllerryksessä, ihminen elää elämäänsä juuri nyt, tässä hetkessä. Tuen ja avun tarve ei siksi saa jäädä maailman tapahtumien varjoon.
Ikäihmisten palvelut on kehitetty ja suunniteltu juuri heitä varten siihen tilanteeseen, jossa niiden tarve on ajankohtainen.
Monet ikäihmiset tulevat toimeen omillaan todella pitkään ja haluavatkin näin, mutta jossain vaiheessa sairastunut tai muuten hauras ihminen ei selviä ilman toisen apua. Tähän tarkoitukseen palvelut on kehitetty ja niiden pitäisi olla saatavilla oikeaan aikaan.
Sydäntä särkevää on, miten sairaita vanhuksia tai vammaisia heitellään paikasta toiseen. Liian usein ikäihmisen hoito- ja hoivapaikka vaihtuu ilman, että siihen on mitään järkevää perustetta.
Tällä hetkellä tiellä liikkuu joukko ikäihmisiä uutta päämäärää etsien. Tulee mieleen Afrikan tähti -peli, jossa edetään kohti voittoa, mutta rosvosektori voi yllättää.
Onko siis sairaiden ja matkansa iltapuolelle ehtineiden ihmisten todellisuus nykyään kuin pelilauta, jolla ihmisiä siirrellään pelinappuloina ilman minkäänlaista vastuuta. Sivistysvaltion taso mitataan sillä, kuinka se kohtelee kaikkein heikommassa asemassa olevia.
Jo antiikin viisaat pysähdyttivät ihmiset ajan rajallisuuden ääreen toteamalla: ”Memento mori. Muista kuolevasi.”
Päättäjien ja vastuussa olevien ihmisten – meidän kaikkien – olisi tarpeellista pysähtyä miettimään myös sitä, että ennen kuolemaa meistä suurin osa kohtaa vanhuuden ja aika moni joutuu silmäkkäin myös sairauden tai vammaisuuden kanssa.
Kukaan meistä ei voi tietää, milloin on oma tai läheisen vuoro olla palveluntarpeenarvioinnin tuikean katseen alla. Miten toivoisimme itseämme silloin kohdeltavan?
Miten haluaisimme rakkaamme kohdattavan tilanteessa, jossa elämän realiteetit ovat lävähtäneet silmille. Jos emme huolehdi heikoistamme, murennamme samalla hitaasti kansalaisten perusturvallisuuden tunnetta, myös omaamme. Sellaisella saattaa olla seurauksia, joiden merkitystä on vaikea etukäteen arvioida.
Suomalaisessa yhteiskunnassa olemme pitkään voineet ylpeillä sillä, että meillä jokainen taustasta ja varallisuudesta riippumatta saa hyvän terveyden- ja sairaudenhoidon sekä riittävät sosiaalipalvelut niitä tarvitessaan. Emme kai me halua tästä luopua?
P.s 8. toukokuuta kello 14 järjestetään myös Oulussa Rollaattorimarssi, jonka tavoitteena on nostaa esiin jokaisen oikeutta hyvään ja arvokkaaseen vanhuuteen.
Oulun Seudun Muistiyhdistys
Ulla Kaikkonen
muistiasiantuntija
Paula Ylikulju
toiminnanjohtaja