Äiti pakeni Saksaan

Kun oululainen Irmeli Roininen (s. 1957) oli lapsi, hän ihmetteli, miksi Kaarlo-isä puhui toisinaan hyvin epäystävällisesti Rauha-äidistä. Isä saattoi tiuskaista, että äiti oli saksalaisten nainen.

Tiuskaisu tuntui pikkutytöstä loukkaavalta. Asiasta ei kuitenkaan sen enempää keskusteltu perheen viiden lapsen kuullen.

Hämmentävältä kuulosti nuoren Irmelin mielestä myös äidin itsensä lausahdus, kun perheen toiseksi vanhin poika päätti tarpeeksi vartuttuaan lähteä merille. Äiti tuumasi, että poika oli perinyt seikkailumielen juuri häneltä.

– Ihmettelin kovasti, miten äiti nyt tuolla tavalla sanoi. Hänhän oli ollut aina ja vain äitinä meille lapsille.

Vasta vuosikymmeniä myöhemmin sisaruksille paljastui, että Rauha-äiti kantoi sisällään salaisuutta. Hän suostui raottamaan menneisyyttään vasta vähän ennen kuolemaansa.

– Hän sanoi oikeastaan vain sen, että oli ollut Lapin sodan aikoihin Saksassa, ja että hänellä oli ollut siellä itävaltalainen poikaystävä, Irmeli Roininen muistelee.

Äidin tarinasta alkoi tihkua tietoa vasta vuosia tämän kuoleman jälkeen 1990-luvulla, kun äidin Lyyli-sisko luovutti Roiniselle kenkälaatikkoon tallentamansa kirjeenvaihdon. 1930- ja 1940-luvuilta peräisin olevissa kirjeissä avautuivat sota-ajan arkiset kokemukset.

Vuonna 2010 ilmestyi  Virpi Suutarin dokumentti Auf Wiedersehen Finnland. Se kuvasi suomalaisnaisia, jotka lähtivät toisen maailmansodan loppuvaiheissa Saksaan saksalaisten sotilaiden tai töiden vuoksi.

– Kävin katsomassa sen saman tien. Tuli tunne, että elokuva kertoi äidin kohtalotovereista.

Sisarukset päättivät tilata nähtäväkseen äitiinsä liittyviä asiakirjoja Kansallisarkistosta. Kuulustelupöytäkirjoista kävi ilmi, mitä Rauha oli joutunut kertomaan Saksan-vaiheistaan Valtiolliselle poliisille.

Kului vielä vuosia. Roininen huomasi, että kertomuksia Saksaan lähteneistä naisista alkoi ilmestyä yhä enemmän tietokirjoina ja romaaneina.

Muutama vuosi sitten hän päätti alkaa itse kirjoittaa Rauhan tarinaa. Kauas polut johtavat -romaani ilmestyi viime vuoden lopussa Väyläkirjojen kustantamana.

Kirja on osittain fiktiivinen, esimerkiksi osa henkilöistä ja kohtaamisista on mielikuvituksen tuotetta. Tässä jutussa Roininen kertoo äitinsä todellisen tarinan.

Rauha syntyy Vaalan Neittävän kylässä perheensä kolmanneksi lapseksi vuonna 1924.

Vähän toisella kymmenellä ollessaan tyttö lähtee isosiskonsa Lyylin tavoin hakemaan tienestejä piikomalla. Lapsia ja kotiaskareita hoitaneelle piialle löytyy töitä Oulusta ja Iistä.

Sittemmin piikominen vaihtuu toisiin töihin, kun Rauha pääsee siskon perässä keittiöapulaiseksi oululaiseen hotelli-ravintola Tervahoviin.

Jatkosodan aikaan Lyyli päättää pestautua parhaan ystävänsä Ainon kanssa sotilaskotisisareksi. Rintamalle lähdön syynä on halu palvella isänmaata.

Rauha haluaa seurata jälleen kerran siskonsa esimerkkiä. Niinpä myös hän lähtee sotilaskotisisareksi, ensin Hyrynsalmelle ja sitten Sallaan.

Erityisen innokkaasti Rauha odottaa Sallan Alakurtin saksalais-suomalaiseen sotilaskotiin pääsyä, sillä siellä palvelee myös Lyylin kautta tutuksi tullut Aino. Häntä Rauha ei kuitenkaan ennätä enää nähdä.

Vain pari päivää ennen Rauhan tuloa Neuvostoliiton joukkojen tykinammus osuu sotilaskotiin, ja iskussa vakavasti haavoittunut Aino kuolee kenttäsairaalassa.

Rauha kuvailee asettumistaan Sallaan 21.1.1944 päivätyssä kirjeessä Lyylille näin:

"Asun täällä samassa huoneessa kuin Ainokin oli ollut, muistan aina Ainoa, kun hommaan täällä, sillä näitä töitäkin Ainokin on toimitellut. Aino oli kovasti tykännyt täällä olla ja luulenpa  ettei minullakaan tee mieli pois, kunhan ensin tottuu. Haluan nähdä pohjolan yön kesällä."

Puolisen vuotta Alakurtin sotilaskodissa palveltuaan Rauha palaa rauhallisempiin oloihin Ouluun.

Saksalaisten tiedetään maksavan hyvää palkkaa, ja heidän palveluksessaan on tarjolla tienestejä muun muassa laivojen lastaajille Toppilan satamassa.

Saksaa jo Sallassa oppinut Rauha tarttuu seuraavaksi näille töin.

Kesän 1944 muuttuessa syksyksi kaupungilla leviää huhuja, että Saksan kannalta asiat eivät ehkä olekaan ulkomaiden taistelurintamilla niin hyvin kuin on annettu ymmärtää.

Toppilan satamassa aletaan pelätä sodan lopputulosta. Mitä tapahtuu, jos Suomi ja Saksa häviävät sodan, ja Neuvostoliiton joukot tulevat ja valtaavat kaiken? Miten käy heille, jotka ovat työskennelleet saksalaisille ja saksalaisten rinnalla?

Vaihtoehtoja aikansa punnittuaan Rauha päättää paeta kolmen muun satamassa työskennelleen oululaisnaisen kanssa laivalla Saksaan. He ovat kuulleet, että myös muita naisia on päätynyt samaan ratkaisuun.

Irmeli Roinisen Rauha-äiti oli yksi niistä sadoista nuorista suomalaisnaisista, jotka Lapin sodan syttymisen aikoihin syksyllä 1944 pakenivat Saksaan.

Monella Saksaan lähteneellä oli rakkaussuhde saksalaiseen aseveljeen, josta sodan käänteiden vuoksi tuli yhtäkkiä kansakunnan vihollinen.

Rauha-äiti ei kuitenkaan lähtenyt miehen perässä.

Lähtöhalun takana oli ennen muuta pelko tulevasta, Roininen arvioi. Tuolloin parikymppinen nainen taisi lisäksi janota jännitystä – tulihan äiti myöhemmin vihjanneeksi, että on hänelläkin ollut seikkailumieltä.

Oulun satamassa työskennellyt naisnelikko saa saksalaiselta merimieheltä ohjeet, miten he pääsevät laivaan salamatkustajina. Lähtöaikeista ei ole hiiskuttu sanallakaan kotimaahan jääville läheisille.

Noin viikon kestäneen merimatkan jälkeen laiva saapuu Lyypekkiin. Saksassa on työvoimapula, joten naiset työllistyvät hetimmiten. Rauhalle osoitetaan työpaikaksi puutarha Lyypekin esikaupungista.

Varsin pian selviää, että asiat eivät ole Saksassa todellakaan niin hyvin kuin niiden on luultu olevan. Kaupunkeja on tuhoutunut sodan melskeissä raunioiksi. Lyypekkiin virtaa jatkuvasti pakolaisia, on pulaa asunnoista ja ruuasta.

Saksassa Rauha ehtii olla noin kahdeksan kuukautta ennen kotiinpaluuta. Tänä aikana Rauha tutustuu itävaltalaiseen sotilaaseen Danieliin, ja pari alkaa tapailla toisiaan. Eräänä päivänä nuorukainen on kuitenkin vain kadonnut, eikä hänestä kuulu enää yhtään mitään.

Saksan antauduttua liittoutuneille toukokuussa 1945 englantilaisviranomaiset ryhtyvät kokoamaan ja palauttamaan Saksaan tulleita ulkomaalaisia kotimaihinsa. Heidän joukossaan on myös Rauha.

Monien mutkien paluumatkaa edeltää ja seuraa viranomaisten kuulusteluita. Suomeen palaavat kootaan karanteenileirille Hankoon, missä Valtiollisen poliisin edustajat kuulustelevat heitä useaan otteeseen maanpetoksesta epäiltyinä.

Yleinen ilmapiiri Saksaan lähteneitä naisia kohtaan on Oulussa ja muuallakin maassa tyly ja tuomitseva, minkä vuoksi moni Saksassa ollut vaikenee kokemuksistaan leiriltä päästyään.

Näin tekee myös Rauha.

Lapsuudenkotiinsa Vaalan Neittävälle Rauha on edelleen yhtä tervetullut kuin ennenkin, mutta Saksan-matkasta ei sielläkään puhuta.

Oulun Heinäpäässä varttuneeseen mieheensä Kaarloon Rauha tutustuu Oulussa tansseissa. Kaarlo on ollut rintamalla 19-vuotiaasta lähtien ja viimeksi Lapin sodassa ajamassa saksalaisia pois Suomesta.

Rauha päättää jo seurustelun alkuvaiheessa mainita Kaarlolle, että on ollut sotaa paossa Saksassa. Kaarlo ei pidä kuulemastaan, ja niinpä hän ottaa joksikin aikaa etäisyyttä.

Pariskunta Rauhasta ja Kaarlosta silti tulee.

Rauhan menneisyys jättää jonkinlaisen särön puolisoiden suhteeseen. Asiaan ei kuitenkaan enää palata, Kaarlon satunnaisia tiuskaisuja lukuun ottamatta.

Sotavuosien jälkeen Rauhan elämä jatkuu kotiäitinä sekä erilaisissa töissä kotona ja kodin ulkopuolella.

Rauha käy siivoamassa ja jakamassa Kalevaa. Hän työskentelee Toivoniemen saunalla saunanlämmittäjänä ja siivoajana sekä lipunmyyjänä.

Mieluisaa ajanvietettä on neulominen. Käsitöitä kuten sukkia, villapaitoja ja slipovereja valmistuu tiuhaa tahtia myös muille myytäväksi.

Sitä vastoin seurustelua naapurin rouvien kanssa Rauha ei harrasta.

Rauha kuolee nopeasti edenneeseen vakavaan sairauteen joulupäivänä 1980. Hän on kuollessaan 56-vuotias. Kaarlo on kuollut kuusi vuotta aiemmin, 52-vuotiaana.

Nuoren ihmisen mieli on samanlainen aikakaudesta riippumatta, Irmeli Roininen miettii.

– On haaveita ja unelmia, ja toiveita paremmasta elämästä. Halutaan kokea seikkailua ja rakkauttakin.

Joskus nuoruuteen kuuluu valintoja, jotka jälkeenpäin ajateltuna voi nähdä väärinä tai virheellisinä. Myös niiden jälkeen olisi tärkeää pystyä katsomaan elämässä eteenpäin.

– Niin teki myös Rauha. Vaikka raskaita kokemuksia elämässä oli, eteenpäin mentiin.

Irmeli Roininen toivoo, että meiltä kaikilta löytyy suvaitsevaisuutta, ymmärrystä ja taitoa antaa anteeksi. Että emme hylkää lähimmäistämme tämän väärienkään valintojen vuoksi.