Hyvinvointialue sanana tuntuu vitsiltä, joka ei kylläkään naurata. Kumminkin on selvinnyt meille tällä alueella asuville, että Pohteella menee huonosti.
Hoito- ja hoivapaikkoja lopetetaan yksi toisensa perästä. Hoitoa tarvitsevat ihmiset ohjataan paranemaan kotiin. Sellaisetkin, joilla ei ole siellä kotona ketään hoitamassa. Heillä tulisi käymään joku yleisnimeltään lähihoitaja. Tosin mainitaan, että hoitajista on pula. Eikä ihme. Kukapa nuori haaveilisi isona rupeavansa vanhojen ja sairaitten "kotiinhoitajaksi".
Puolusteluksi päätöksille riittää, että ihmiset haluavat kuolla kotonaan. Ja niin totisesti tulee tapahtumaan. Yhä useammin siellä kotona piipahtavalla kävijällä tulee olemaan edessään näkynä kuollut ihminen.
Lähihoitajien koulutukseen on (varmasti?) sisältynyt opetusta mitä silloin tehdään. Mutta nykyisin on paljon ihmisiä, jotka eivät ole edes nähneet kuollutta. Se kävijä saattaa olla sukulainen, naapuri, ystävä – joku, joka poikkeaa käymään.
Tositilanne vaatii ohjeita, mitä nyt? Pohteen, tai kuka muu se voisi olla, pitää pikimmiten laatia seikkaperäinen selvitys miten toimia. Mihin ottaa yhteyttä, kenelle soittaa ja mielellään numerotkin.
Ohje pitää saada levitettyä kaikille, joilla on yksin kotona asuva, mahdollisesti toipuva tai peräti sairas ihminen. Ohjeen pitää olla näkyvissä, eikä missään piironginlaatikossa. Eikä edes televisioon teipattuna, se olisi silloin tietenkin revitty jo siitä tiehensä.
Tämäkin asia oli ennen toisin. Kaikki olivat lapsesta alkaen nähneet kuolleen. Vainaja pantiin porraspieleen nähtäville, ”lähölle”, veisattiin virsi ennen kuin lähdettiin viemään haudattavaksi. Maalla ainakin tehtiin niin. Kuolema oli luonnollinen asia. Siihen suhtauduttiin kunnioittavalla hartaudella.
Maire-Liisa Salmela
Ylivieska