Viime kesän Savonlinnan Nabucco-oopperan historiallinen sisältö juontuu Vanhan testamentin kirjoituksista. Tarinan kulkua kertova teksti virtasi näyttämön päällä olevalla tekstinäytöllä. Oopperan estradilla lauloi Babylonian ylipappi vaatien heprealaisten mestausta. Joku vangittiin, joku rakastui ja auttoi vangin pakoon. Pakkosiirrettyjen orjien kuoro lauloi kotimaataan kaivaten. Aseiden kalina, viha, rakkaus, vallanhimo, epätoivo, petos, myrkkymalja, painajaiset, toivo paremmasta, usko sekä musiikin pauhu täyttivät tuon 1400-luvulla rakennetun linnan tilat.
Esityksen jälkeen kuulin keskustelun Olavinlinnan ruuhkaisessa portaikossa. Joku sanoi, että lauluesityksen ja orkesterin yhteisvaikutus oli shamanistinen kokemus. Toinen jatkoi, että soiton ja äänivallitason mahtavat värinät antoivat hänelle sielua vavisuttavan huipennuksen, joka kaappasi hänen tajuntansa.
Tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun en ollut kokenut mitään tuollaista. Heidän muista kommenteistaan käsitin, että he eivät lue tekstejä esityksen aikana, vaan syventyvät oopperan lauluun ja säveltaiteeseen.
Kotiin palattuani kysyin edellisistä asioista tekoälyltä. AI kertoi, että ihmisen aivoissa on kaksi puoliskoa. Toinen liittyy näköön, se tutkii kirjaimia ja hahmottaa lauseita. Toinen aivopuolisko liittyy kuuloon ja tunnistaa ääniä, kuten laulua ja soittoa.
Aivoissa on myös biologinen kapellimestari, joka seuloo kummankin aivopuoliskon tuottamaa dataa. Kaikesta tuosta datan sotkusta se yrittää poimia minunkin tajuntaani koosteen, joka sisältää oopperan visuaalisuuden, säveltaiteen ja draamallisen juonen.
Ihmettelin, miksi minä en koe oopperassa shamanistisia kokemuksia? AI arveli, että minulla lienee hidastempoiset aivot. Jos yritän seurata esiintyjiä, musiikkia, lauluja ja lukea tekstiä, ei kapasiteettini riitä, ja pystyn aistimaan oopperasta vain jotain pintakauraa, kun parhaat soinnut jäävät hyllylle.
Euroopan kulttuuripääkaupungin Oulun Meri-Toppilassa, Alvar Aalto -siilossa, nähtiin maailmankuulun taiteilijan Marina Abramovićin videoteos. Seinän kokoisella näytöllä hän esitti teoksensa Maria Callaksen seitsemän kuolemaa -aarioista. Entisen sellutehtaan hakesiilossa esitettiin visuaalisesti häikäisevä spektaakkeli ja maailmanluokan äänimaailma, joka tukeutui suorituskyvyltään huippua olevaan high-end-tason äänitekniikkaan. Esitys oli ilman tekstiä, joten nyt saatoin keskittyä pelkkiin ääneen ja kuvaan.
Ja toden totta, tietoisuuteni terästyi aivan uudella tavalla: erotin aivan uusia vavahduttavia äänitasoja sekä musiikin ryöppyjä, jotka moukaroivat tuon hakesiilon betoniseiniä. Factum Foundation -säätiön restauroimassa katedraalimaisessa Aalto-siilossa minä tajusin, että jos ihminen lukee oopperan aikana tekstiä, jää hän paljosta paitsi.
Esa Konola
liikkeenjohdon konsultti evp., Oulu