Liian usein ihmiset erehtyvät pitämään ilkeyttä älykkyytenä. ”Kuten New York Timesin se ja se kriitikko sanoisi”, alkaa moni musiikkikriitikko Oskari Onnisen vastaus, kun hän oli 26.10. Juhani Mykkäsen podcastissä haastateltavana ja vieraana. Onninen perustelee castissä henkilöön käyviä kritiikkejään haastattelussa, että popissa esittäjää ja musiikkia ei voi erottaa toisistaan. Kritiikin kohdalla tämä on ehkä vielä enemmän totta.
Onninen käyttää usein kritiikeissään pisteliästä ja värikästä kieltä. Muun muassa hän on kutsunut Jare “Cheek” Tiihosta vässykäksi. Kuten Onninen itsekin toteaa, hän toimii musiikin julkisen rahoituksen portinvartijana ja tuo uusia tulkintoja keskusteluun.
Podcastissä hän suhtautuu Mykkäseen alentuvan opettajamaisesti, ja awkward, societee ja puntastic vilahtelevat suomen seassa. Onninen myös herkästi tunnistaa monenkirjavat intertekstit eli lainaukset kansainvälisestä musiikista sekä kirjallisuudesta. Hän jatkaa valkoisten mieskriitikkojen värisuoraa ja all male -panelia.
Mutta mitä välineitä hänellä loppupeleissä on kritiikeissään? Katsotaas. Arvioiko hän runomittaa, trokeeta tai jambia? Onko runonjalkoja tai nelipolvisuutta? Ei juurikaan. Toisaalta eiväthän sanoitukset – ehkä hiphoppia lukuun ottamatta – ole pop-journalismin keskiössä. Eli lyriikat voinee jättää huomiotta.
Entäs sitten musiikin terminologia? Käyttääkö käsitteitä kuten kadenssi, dominantti, vastamelodia tai rapuliike? Onko kontrapunktiota tai terssiharmoniaa? Joku voinee sanoa, että nämä ovat vanhahtavia, mutta minä väitän toista.
Kontrapunktio olisi edelleen käypäinen esimerkiksi Leevi and the Leavingsin musiikkia arvioitaessa; terssiharmoniaa löytyisi lähes miltä tahansa pop-levyltä. Nämä termit kuitenkin loistavat vähyydellään Onnisen arvioissa. On soundi, melodia ja harmonia. Ja tuotanto, tuotanto ja tuotanto, sillä sehän on tärkeä nykymusassa.
Ei ehkä ole reilua syyttää, että loppupeleissä kritiikin kohteet ovat myös kohtalaisen yksipuolista länsimaalaista ja j- sekä k-pop -osastoa. Nehän kuitenkin ovat usein ylempää päätoimittajilta tulleita päätöksiä. Kuitenkaan vaikka esimerkiksi suomalaiseen kansanmusiikkiin, jazziin tai klassiseen Onninen ei juuri ole kajonnut kritiikeissään.
Onninen sanoo, ettei hän juuri vaivaudu kuuntelemaan suomalaista pop-musiikkia, sillä Suomi ei ole mikään ankkalampi, joka olisi omalakinen, vaan suurin osa vaikutteista tulee maailmalta. Eli monet suomalaiset levyt ovat vain kansainvälisten supertähtien laihoja mukaelmia.
Jean Baudrillard väittää teoksessaan Simulacres et Simulation (1981), että nykytaideteokset ovat enää kopion kopion kopioita: ne eivät enää pyri samaan vaikutteita maailmasta tai luonnosta, vaan tyytyvät paketoimaan vain jo olemassa olevaa taidetta uusiin ulkokuoriin. Tästä lienee hyvänä esimerkkinä Marvel-elokuvat.
Jos Baudrlilard on oikeassa, Onnisen omat kritiikit vaikuttavat olevan New York Timesin tai ehkä jopa jyrkkien kriitikoiden maineessa olevien New Yorkerin kriitikkojen arvioiden mukaelmia. Eli eivät ne ole sananvapautta kovin pitkälle venyttäneet, kuten hän itse väittää.
Liian usein ihmiset erehtyvät pitämään ilkeyttä älykkyytenä. Ja oikeuttaako älykkyys ilkeyden? Annan Oskari Onniselle kriitikkona kaksi ja puoli tähteä: ihan jees, mutta ei tee pysyvää vaikutusta.
Jussi Moilanen
suomen kielen opettaja, muusikko ja kriitikko, Oulu