Tutkimuskirjallisuus ja arkijärki ovat yhtä mieltä siitä, että paikallisen asukkaan ja turistin huomio ja tarpeet suuntautuvat eri asioihin. Vuorokausirytmitkin eroavat usein merkittävästi.
On siis ollut viisasta kaavoittaa asuminen asuintaloihin asuinalueille ja majoituspalvelut joko hotelleihin tai matkailu- ja virkistysalueille.
Turvallisuuskin on huomioitu. Vakituista asumista ja tilapäistä majoittumista koskevat erilaiset rakentamisen säädökset.
Yksimielisyys on kuitenkin rakoillut maailmanlaajuisesti. Globaalisti toimivien suuryritysten tarjoamat digitaaliset majoitusvarausjärjestelmäpalvelut ovat tuoneet turistit asuinalueille. Kauniita kaupunkeja ja pikkukyliä tyhjentyy asukkaistaan ja täyttyy "unelmien loma-asunnoilla" lyhytvuokrauksen laajetessa eri puolilla maailmaa.
Lyhytvuokraus on asettunut taloksi myös Rovaniemellä. Talven turistisesongin tuotto saattaa sen avulla päihittää vakituisesta asumisesta saatavat vuosittaiset vuokratulot. Asunnot kannattaa jopa jättää tyhjilleen sesongin ulkopuolella.
Alkuperäinen ajatus "jakamistaloudesta" vastalauseena matkailun kaupallistumiselle ja paluuna turistien kotimajoitukseen on toisin sanoen kääntynyt päälaelleen. Yhä harvempi majoittaa turisteja enää omalla sohvallaan. Turistien sijasta sohva- ja hätämajoituksiin turvautuvat nykyään paikalliset asukkaat ja opiskelijat.
Koska yhä useampi toispaikkakuntalainen ja paikallinen asuntosijoittaja on ryhtynyt matkailuyrittäjäksi, jokaisesta rovaniemeläisestä voi minä hetkenä hyvänsä tulla "oman elämänsä hotellihuonenaapuri" – tai koditon.
Lyhytvuokrauslain uusin luonnos näyttää ensisijaistavan turistien ja asuntosijoittajien toiveet. Kestävän matkailun keskeistä tavoitetta – paikallisen yhteisön ja kulttuurin kunnioitusta – ei lakiluonnoksesta löydy.
Pieni vai iso kuva?
Lyhytvuokrausta koskevassa uutisoinnissa on korostettu viime vuosina määrällisiä ja taloudellisia ennätyksiä. Talous siis kasvaa – mutta mihin suuntaan ja millä hinnalla? Kielteiset vaikutukset eivät rajoitu "yksittäisten ihmisten kokemiin häiriöihin joissain kerrostaloissa".
Iso kuva lyhytvuokrauksesta kertoo rakenteellisesta muutoksesta. Digitaalisia varausjärjestelmiä tarjoavat globaalit yritysjätit murentavat monen muun asian ohella kahta instituutiota. Ne ovat kaupunki ja asunto-osakeyhtiö. Niissä yhdistyvät poikkeuksellisen onnistuneella tavalla oma ja yhteinen.
Kaupungeissa asuu ihmisiä. Ihmisten asuminen kaupungissa "tuottaa sellaisen materiaalisen tilallisen yhteisöllisen suhteen, joka on kaupungin olemisen perusrakenne", muotoilee filosofi Taina Rajanti kirjassaan Kaupunki on ihmisen koti.
Mutta kun asuminen väistyy tilapäisen majoittumisen tieltä, kaupunki muuttuu "vajaa-asutusalueeksi" , jonka tulevaisuutta esimerkiksi päiväkotien ja koulujen osalta ei voi ennakoida eikä kaavoituksella ohjata.
Asunto-osakeyhtiö puolestaan on nerokas suomalainen keksintö. Yhtiö omistetaan yhdessä. Jokainen yhtiön osakas omistaa osakkeita, jotka oikeuttavat tietyn asunnon tai asuntojen hallintaan. Asunnosta voi silloin tehdä kodin itselleen tai vuokrata sen toisille ihmisille kodiksi.
Asunto-osakeyhtiö kannattaisi nimetä uudelleen naapuriasunto-osakeyhtiöksi. Riippuuhan sen kohtalo "naapuriomistajien" yhteisestä vastuunkannosta. Ilman niitä vaarantuvat jokaisen asukkaan kotirauha, asuinrakennusten oikea-aikainen kunnostaminen ja yhtiön lainakelpoisuus.
Jos naapureina ovat muutaman päivän välein vaihtuvat turistit ja heitä pyörittävät kansainväliset sijoittajat, voi vastuunkanto kompastua jo kielimuuriin.
Suojellaanko turismia yhteiskunnalta?
Kirjailija-runoilija Jorge Luis Borges viittaa eräässä runossaan "asioihin, jotka näyttävät kaukaa katsottuina kärpäsiltä".
Katsovatkohan lyhytvuokrauslain valmistelijat Rovaniemeä liian kaukaa?
Kun lyhytaikainen majoittaminen korvaa asumisen yhä useammassa asunnossa, murenevat monet kaukaa katsottuna vähäpätöisiltä eli kärpäsiltä näyttävät asiat. Esimerkiksi monipuolinen elinkeinorakenne pysyvine työsuhteineen, kotirauha ja naapuruston sosiaaliset tukiverkostot, yliopiston ja muiden oppilaitosten tehtävät, turistien ja paikallisten turvallisuus. Ja tietysti kestävä matkailu.
Vuokra-asuntoja ei ole enää riittävästi tarjolla ympärivuotiseen asumiseen. Opiskelijat ja sairaanhoitajat eivät asu digitaalisen alustan "toisella välilehdellä", vaan tarvitsevat seinälliset kodit.
Tällä hetkellä turismi näyttää nauttivan yhteiskunnallista erityissuojelua. Ehkä se on kaukaa katsovien lainsäätäjienkin mielikuvissa vain kepeä vastapaino arjelle ja työlle. Ainakin se saa juridisia vapauksia enemmän kuin muut asumisterveyteen ja kulttuuri- ja luontoympäristöihin vaikuttavat toimialat, vaikkapa jätehuolto.
Digitaalisilla majoitusvarausjärjestelmillä operoijat saavat kaikessa rauhassa hyödyntää paikallista yhdyskuntainfrastruktuuria. Heille annetaan myös valta muotoilla kaupungit omien intressiensä mukaisiksi – sen sijaan, että kaupungit muokkaisivat lyhytaikaisen majoituksen yhteisen kaupunkielämän tukijaksi.
Onko kestävä matkailu sepite?
Kestävä matkailu ei toteudu Suomessa puhumalla tulevien sukupolvien tarpeista maapallolla ja harventamalla pyyhkeiden vaihtoväliä hotelleissa, jos samaan aikaan kaupunkeja ja kyliä Utsjokea myöten muokataan turistien majoitusalueiksi.
Kestävä kehitys on mahdollista ainoastaan muuttamalla tämän hetken toimintakulttuureja ja päätöksentekoa. On tiukennettava kestävän matkailun määritelmää ja lainsäädäntöä.
Matkailupalveluista tulee olla matkakohteen kulttuuri- ja luontoympäristöille suoraa ja välitöntä hyötyä. Kestävä matkailuelinkeino vahvistaa ja rikastuttaa palveluillaan paikallista kulttuuria ja suojelee paikallisia luontoympäristöjä.
Kompensointilupaukset työpaikoilla, investoinneilla ja matkailueuroilla paikallisia yhdyskuntia häiritsevien asioiden korvaamiseksi eivät yleensä kerro, kuinka suuri osa työpaikoista tulee kohdentumaan ulkopuolisille sesonkityöntekijöille. Tai kuinka suuri osa rakentamisen ja lyhytvuokrauksen talousvaikutuksista ohjautuu kansainvälisille kiinteistösijoittajille. Tai mitkä ovat lyhytvuokrauksen kohdalla "matkailueurojen" pääteasemat.
Koska lyhytvuokrausmajoittajat edustavat lähinnä itseään eivätkä aina asu paikkakunnalla, heidän ei tarvitse miettiä matkailun kestävyyttä. Matkailutoimialan ja valtionhallinnon taas käsittääkseni täytyy.
Niinpä toimintaympäristöt (eli asuintalojen vakituiset asukkaat) saattavat olla lyhytvuokraajille pelkkää ilmaa – ilmaa, joka tosin velvoitetaan ilmaantumaan tarvittaessa paikalle kaikkina vuorokaudenaikoina auttamaan lyhytvuokraajien asiakkaita asumisen käytännöissä.
Missä viipyvät kestävyyden mittarit?
Turismin kaltaisen yhteiskunnallisen ilmiön kohdalla on erityisen helppoa sortua tiedollisiin vääristymiin ja mittakaavavirheisiin. Turismi on kaikille tuttu sana, ja monilla on siitä omia kokemuksia. Todellisuudessa se on aivan liian monimutkainen ilmiö ymmärrettäväksi ja säänneltäväksi ilman monitieteistä ja -alaista asiantuntemusta.
Lyhytvuokrauslaistakaan ei näin ollen voi tulla kestävää ilman ymmärrystä talouskasvun lisäksi myös yhteiskunnasta.
Jo 1990-luvulla Lapissa valiteltiin tiedon puutetta rekisteröimättömistä majoittujista. Onko tiedon puute nyt tavoite, jos lyhytvuokraamista harjoittavien majoittajien ei tarvitse jatkossakaan rekisteröityä?
Vielä en ole törmännyt mittareihin, joilla voidaan seurata lyhytvuokrauksen aiheuttamien haittojen vakavuusasteen muutoksia.
Kun huomio keskittyy matkailijamäärien ja -eurojen kasvuun, eikä mikään taho seuraa, mikä kaikki vähenee tai katoaa turismin kasvaessa ja laajetessa, ei matkailun todellisia yhteisvaikutuksia tiedä kukaan.
Ahmiessaan omat resurssinsa – aitouden, kaupunkikulttuurin, luonnon, vieraanvaraisuuden, maineensa – liikaa kasvava matkailu menettää lopulta omatkin toimintaedellytyksensä.
Juhla- ja sertifikaattipuhe kestävästä matkailusta jää tyhjäksi eleeksi.
Kestävyys tarkoittaa kaukonäköisyyttä matkailussakin
Kestävän lainsäädännön tulee edellyttää matkailun kestävää suunnittelua ja sääntelyä. Talous palvelee silloin yhteiskuntaa, eikä päinvastoin.
Kestävä poliittinen päätöksenteko edellyttää monialaisen tutkimustiedon hyödyntämistä.
Matkailu hyödyttää paikallista kulttuuria suoraan, kun se tukee paikallisia yrityksiä ja antaa paikallisten asua rauhassa kodeissaan.
Suomalaisia asunto-osakeyhtiöitä ei tule uhrata turismin kasvulle. Ne mahdollistavat oman ja yhteisen kaupungin, asumisen ja myös asuntovarallisuuden hankkimisen muillekin kuin vauraimmille suomalaisille.
Matkailutyöltä on edellytettävä asianmukaista koulutusta ja pysyviä työpaikkoja sen sijaan, että kasvatetaan yksityisasunnoissa houstausyrityksille ja asuntosijoittajille keikkatalouden ehdoin työskentelevien ’näkymättömien käsiparien’ määrää.
Matkustaessamme voimme yöpyä majoittajien luona heidän kodeissaan. Kannatusta ansaitsevat etenkin aidot hotellit, joiden omistajat ylläpitävät paikallista rakennusperintöä tai luovat uutta, kestävän rakentamisen perinnettä.
Näin sanovat arkijärki ja tutkimuskirjallisuus.
Soile Veijola
Kirjoittaja on matkailun kulttuurintutkimuksen professori Lapin yliopistossa, MTI:ssä.