"Olen pitänyt itseni imi­toi­mis­ta kun­nia­no­soi­tuk­se­na", sanoo Juhani Tam­mi­nen, jolle oma 70-vuo­tis­päi­vä tulee vähän kuin pus­kis­ta

Juhani Tamminen tietää, että ensimmäiset hetket ratkaisevat, kun valmentaja esittäytyy uudelle joukkueelle. "Homman nimi on first five minutes, kun heität klubitakin tuolin selkämykselle. Kun liiderinä hyppäät johonkin, ensimmäiset hetket määrittävät, otatko joukkueen haltuun vai et."

Kuva: Roni Lehti / Lehtikuva

Hyvät lukijat, veljet ja leidit, syntymäpäivähaastattelun alkuun on tarjolla timanttinen paljastus: Juhani Tammista ei yleensä yllätä mikään – mutta nyt hän joutuu myöntämään, että 70-vuotispäivä tulee eteen yllättäen.

– Jos ihan suoraan sanon, se tulee vähän puskista. Muistan, kun oma isäni täytti 50 ja kun mietin sitä, täytyy sanoa että perhana, tämä on mennyt nopeasti.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei Tami tuntisi yhä valtaisaa elinvoimaa, samanlaista, jota hän näkee aina, kun katsoo vanhoja pelikavereitaan kuten Veli-Pekka Ketolaa tai Juha Rantasilaa.

– Laituritalkoissa otan painavammasta päästä kiinni. Ja jos kiveä pitää siirtää, ei siinä tarvita kottikärryjä. Minä voin nostaa.

Kymmenen vuotta sitten kivet eivät nousseet. Eikä jalka. Liiganousun tavoittelu Vaasan Sportin peräsimessä päättyi Tammisen burnoutiin.

– Se oli todellinen wake up call (herätys). Vaikka olin opettanut pelaajilleni harjoittelun, ravinnon ja levon kolmiota, niin unohdin sen itse. Ajoin seinään ja tuli pysähdys.

Tamminen kiittää psykiatrian erikoislääkäriä Hasse Karlssonia toipumisestaan, josta hän kertoi julkisuudessa ja kirjoitti kirjankin, kuten hän on usein tehnyt elämänsä käännekohdissa. Oman heikkouden paljastaminen herätti paljon huomiota.

– En ole koskaan saanut yhtä paljon myönteistä palautetta kuin silloin kun kerroin siitä julkisesti, Tamminen sanoo.

Vuosikymmen koettelemusten jälkeen Tammisen kuvaus omasta fiiliksestään on taas tuttua tammipuuta.

– Nyt on taas sellainen olo, että jos maailmassa olisi kahvat, niin nostaisin sen ylös.

"Tulee päivä, jolloin…"

Urheilu on tarinaa voitoista ja tappioista, ja niiden ero voi olla hiuksenhienoa sattumaa tai tuuria, kiekon tai pallon ponnahdusta puoli senttiä väärään suuntaan.

Mitä Tamminen ajattelee sattuman osuudesta omassa elämässään?

– Sitä ei pidä väheksyä, mutta kaikki menestys perustuu perusasioihin. Sain optimaaliset geenit, isäni oli yleisurheilija ja äiti yrittäjä. Tämä geenimix on tapahtunut minun kohdallani onnekkaalla tavalla.

Tammisen mielestä oli päivänselvää, että tällaisten vanhempien poika palloilukaupunki Turusta suuntautui urheiluun. Lapsuutensa kentillä hän matki TPS:n sen ajan suuruuksien kikkoja ja imi mentoreiltaan, TPS:n Juhani Wahlstenilta, ensimmäiseltä maajoukkuevalmentajaltaan Seppo Liitsolalta ja liikuntatieteellisen tiedekunnan opettajaltaan Kalevi Tuomiselta tärkeimmät oppinsa.

– Minulla on tänäkin päivänä tallessa 12-vuotiaana koulussa kirjoittamani aine. Äidinkielenopettajamme, madame Enkama, kirjoitti otsikot liitutaululle. Valitsin aiheekseni "Unelmani". Se päättyy seuraavasti: "Tulee päivä, jolloin Turun puhelinluettelossa lukee Juhani Tamminen, ammattikiekkoilija."

Vuoden 1962 Suomessa sellaista ammattia ei ollut olemassakaan, mutta Tamminen kuului suomalaisten kiekkoilijoiden pioneeripolveen, jolle jääkiekko laajeni maailmanlaajuiseksi työmarkkinaksi. Tamminen kiersi maailman ensin pelaajana, sitten valmentajana ja kommentaattorina.

"Tapana soittaa ja kiittää"

Kommentaattorina Tamminen oli ensimmäisen kerran jo kevään 1983 MM-kisoissa, mutta MTV3:n viime vuosikymmenen alun Don Tami -hahmosta tuli nuorelle sukupolvelle yhtä tuttu kuin Muumipapasta. Siksi Tamminen kuuluu Suomen imitoiduimpiin ihmisiin.

– Olen aina pitänyt sitä kunnianosoituksena, ja esimerkiksi Jarkko Tamminen on hemmetin hyvä. Jos joku imitoi, minulla on tapana soittaa ja kiittää.