Minun on hieman vaikea sietää sitä, kun törmään nuoriin – tai siis melkein törmään, oikeammin: he ovat törmäämäisillään minuun – kauppakeskuksessa, kävelykadulla ja lenkkipolulla. Toista se oli ennen, kun me olimme nuoria, väistimme kohteliaasti ja visusti vanhempia ihmisiä. Rouva on hyvä, herra on hyvä, ja niin edelleen.
Älyni tahtoo sanoa ja ainakin kysellä, että siinä melkein törmätessämme ja luikkien väistellessäni myös minä olen kai jotenkin väärässä; vuorostaan paisuva tunteeni on varma, että ne nuoret kanaljat ovat liian piittaamattomia, jopa uhmakkaita.
Ainahan se on ollut niin, että nuoremmat sukupolvet nousevat eri tavoin kapinaan vanhempaa sukupolvea vastaan. Eri aikoina ovat olleet eri konstit. Nyt on aivan kuin muodissa, että minulta, harmaaparralta, otetaan ruhoni luonnollisella tavalla vaatima tila osin pois.
Oma äitini salli minun ja veljeni laittaa lenkkarit jalkaan vasta toukokuun ensimmäisenä päivänä. Nyt nuo mokomat kulkevat kovillakin pakkasilla nilkat paljaana. Aivan kuin se nilkka huutaisi: Pure, äijä!
Myönnetään, myös vanhoina hyvinä aikoina ikäluokkamme kovikset kulkivat paljain päin pipotta pakkasella. Kaltaiselleni urheilijanuorukaiselle tosin sellainen ei tullut kyseeseen. Olimme veljeni Tonin kanssa äitimme kasvattamia mammanpoikia.
Ennen kuin jatkan, kysäisen, tai oikeammin jätän varoiksi auki, mahtaako teillä muilla aikuisilla olla vastaavia tai samansuuntaisia kokemuksia suhteessa nuorisoon – että jokin olisi tuossa edellä kuvaamassani ja vähän muussakin suhteessa muuttunut iäkkäämpien ja nuorempien ihmisten kesken? Että jonkinlaista jopa röyhkeyttä olisi nuorten puolelta kohdistumassa herkkään hipiäämme?
Mieleni tekee lähteä siitä, että olen havainnut väärin, tulkinnut pieleen ja mitä luultavimmin reagoinut yli.