Samalla, kun sosiaalihuoltolakia ja lastensuojelulakia uudistetaan, Pohteen säästötoimet ja sosiaalityöntekijöiden irtisanomiset herättävät vakavan kysymyksen siitä, millaista turvaa olemme lapsille ja perheille todellisuudessa rakentamassa.
Neurokirjon lasten ja nuorten asema palvelujärjestelmässämme vaatii vakavaa yhteiskunnallista keskustelua. ADHD, autismikirjo, Tourette ja muut neurokehitykselliset erityispiirteet eivät itsessään tarkoita, että lapsi tarvitsisi lastensuojelun sijoitusta. Silti neurokirjon lasten ja nuorten vaikeudet, tuen tarpeet ja sijoitukset kietoutuvat monien perheiden elämässä toisiinsa.
On syytä kysyä, kuinka moni sijoitus olisi voitu ehkäistä, jos lapsi ja hänen perheensä olisivat saaneet oikea-aikaista, riittävää ja oikeanlaista tukea jo ennen tilanteen kriisiytymistä.
Neurokirjon lapsi ei ole ongelma, joka pitää siirtää pois perheestään. Hän on lapsi, joka tarvitsee ymmärrystä, yksilöllisiä ratkaisuja, turvallisia aikuisia ja ympäristön, joka pystyy vastaamaan hänen tarpeisiinsa. Myös vanhemmat tarvitsevat tukea. Perheen uupuminen ei useinkaan johdu rakkauden tai vanhemmuuden puutteesta, vaan siitä, että arjessa kannetaan liian suurta vastuuta liian vähäisellä avulla.
Kun perhe joutuu odottamaan neuropsykiatrista tutkimusta, kuntoutusta, perhetyötä tai muuta tarpeellista tukea kuukausia tai jopa vuosia, ongelmat eivät jää odottamaan. Lapsen koulunkäynti voi vaikeutua, vanhempien jaksaminen heikentyä ja koko perheen toimintakyky vaarantua. Lopulta tilanteeseen saatetaan puuttua vasta siinä vaiheessa, kun ongelmat ovat jo niin suuria, että lastensuojelun avohuollon tukitoimet eivät enää riitä.
Erityisesti neurokirjon lasten kohdalla tarvitaan palveluja, joissa ymmärretään neurokehityksellisten piirteiden vaikutus käyttäytymiseen, tunnesäätelyyn, vuorovaikutukseen ja arjessa selviytymiseen.
Lapsen haastava käyttäytyminen ei aina ole merkki kasvatuksen epäonnistumisesta tai puutteellisesta vanhemmuudesta. Se voi olla viesti siitä, että lapsen tarpeita ei ole tunnistettu tai hänen ympäristönsä ei kykene tarjoamaan riittävää tukea. Lastensuojelussa tarvitaan neurokirjon osaamista, mutta vielä tärkeämpää on, että sitä löytyy jo perustason palveluista: neuvolasta, varhaiskasvatuksesta, koulusta, perusterveydenhuollosta ja sosiaalihuollosta.
Säästöpäätöksiä pitäisi arvioida myös niiden pitkän aikavälin vaikutusten perusteella. Yksi ehkäisemättä jäänyt kriisi voi tarkoittaa lapselle vuosien vaikeuksia ja yhteiskunnalle huomattavia kustannuksia. Lastensuojelun tehtävä ei ole paikata yksin koko palvelujärjestelmän puutteita.
Nyt olisi aika kysyä päättäjiltä muutakin kuin sitä, mistä voidaan säästää. Olisi kysyttävä, mitä säästöistä seuraa lapsille, perheille ja työntekijöille.
Niina Kettunen
YTM, sosiaalityöntekijä, alue- ja kaupunginvaltuutettu (sd.), Oulu