Nää­tä­kin kuulee – Oulun murre elää ja voi hyvin, vaikka pullua, tyttyä ja mopua ei en­ti­seen malliin sanota

Emeritusprofessori Harri Mantilan mukaan osa vanhoista murrepiirteistä taantuu, mutta Oulun murteessa on yleistynyt myös uusia piirteitä

Oulu
Oulun murteessa poliisi on polliisi. Siinä esiintyy monille murteille tyypillinen geminaatio eli konsonantin kahdentuminen.
Oulun murteessa poliisi on polliisi. Siinä esiintyy monille murteille tyypillinen geminaatio eli konsonantin kahdentuminen.

Ouluun on vuosikymmeniä virrannut väkeä sieltä ja täältä. Internet mahdollistaa yhteydet minne ja milloin vain.

Kuinka tässä paineessa jaksaa Oulun murre? Katoaako se? Muuttuuko kieli kaikkialla hiljalleen yhdeksi ja samaksi?

Ei näytä siltä, arvioi murteita pitkään tutkinut Oulun yliopiston suomen kielen emeritusprofessori Harri Mantila.

70-luvulla ajateltiin, että niin olisi käynyt. Yhteiskunta oli murroksessa, ja ihmiset muuttivat maalta kaupunkiin. Ennustettiin, että vähitellen muodostuu yhteinen puhuttu suomen kieli.

– Se oli 1975, kun tätä ruvettiin tutkimaan ja siitä kirjoitettiin. Ilman muuta on tasoittumista tapahtunut, mutta jos kuuntelee vaikka helsinkiläisiä, niin puhuvathan he edelleen hirveän eri tavalla kuin oululaiset, Mantila sanoo.

Murteiden säilymistä ennakoi Mantilan mukaan sekin, että on myös uusia murrepiirteitä, jotka yleistyvät ja vahvistuvat.

Oulun seudulla sellainen on imperfektimuotojen tyyppi, joka on yleistynyt: nykyouluksi tein on tekkiin, luin on lukkiin ja niin edelleen. Mantila kertoo, että tätä murrepiirrettä ei vanhoista aineistoista juuri löydy. Mitä nuorempi puhuja, sitä todennäköisemmin hän käyttää näitä muotoja menneestä puhuessaan. Jos ihminen muuttaa muualta Ouluun, hän varsin todennäköisesti ihmettelee kuulemaansa.

– Jos näitä muotoja pistää Googleen, niin päätyy keskustelupalstoille, joissa joku äimistelee, että on tuo ihan sairasta, kun jotkut tuolla tavalla puhuvat, Mantila sanoo.

Muuallakin pelätään

Ookko nää Oulusta, pelekääkkö nää polliisia on vanha hokema, johon on koottu Oulun murteen ominaisia aineksia. Vastaavia on muuallakin.

– Ne ovat sellaisia murrematkimuksia, Mantila muotoilee.

Oulun matkimuksessa esiintyy hänen mukaansa kolme täkäläiselle murteelle tyypillistä piirrettä: geminaatio eli konsonantin kahdentuminen polliisissa, välivokaali pelekääkkö-muodossa ja nää-pronomini.

– Nämä ovat niitä piirteitä, joista Oulun murre muodostuu.

Mantila tähdentää, että kyse ei ole sanoista.

– Tässä puhutaan murrepiirteistä, jotka ovat äänne- ja muoto-opin tason piirteitä. Maallikothan puhuvat monesti sanoista ja miettivät, että on tuollaisia jänniä sanoja. Kyllä pelätä-verbi on joka paikassa käytössä, mutta äänteellinen muoto pelekääkkö on murteellinen. Poliisi on ihan tavallinen suomen sana, mutta se, että siinä on kaksi ällää, se tekee siitä oulua tai jotain muutakin murretta.

Geminaatiota ja välivokaaleja esiintyy muissakin murteissa. Nää-pronomini sen sijaan on kovin oululaista oulua. Mantilan mukaan se on pitänyt pintansa.

– Kyllähän sitä näätä kuulee edelleen. Sitä on tutkittukin ja myös nuoret käyttävät sitä. Sekin on piirre, joka on hyvin säilynyt.

Pullua, tyttyä ja mopua

Vaikka Oulussa monet murrepiirteet ovat säilyneet ja uusiakin on tullut, muuttumaton murre ei ole. Yleiskielen oa-vokaaliyhtymä ei enää niin usein äänny täkäläisissä suissa ua:na.

– Ennen vanhaan pulloa, sanoa, tyttöä ja mopoa olivat Oulussa pullua, sanua, tyttyä ja mopua. Tätä kuulee nykyään harvemmin, Mantila sanoo.

Toinen vaimeneva osa oulua on vanha inessiivisijamuoto, jossa selvittiin yleiskieleen verrattuna yhtä ässää vähemmällä: oululaisittain ei oltu Oulussa vaan Oulusa.

– Jotkut edelleen käyttävät, mutta tämäkin on selvästi taantuva piirre.

Muutosta tapahtuu Mantilan mukaan muissakin murteissa. Jotkin piirteet säilyvät, toiset katoavat. Lisäksi paikallisesti ihmisten kesken on paljon eroja.

– Toiset puhuvat enemmän murteella ja jotkut vähemmän.

Osa identiteettiä

Kaupalliset paikallisradiot aloittivat toimintansa 80-luvulla. Murteet kuuluivat osana paikallisuutta. Sillä oli Mantilan mukaan suuri merkitys. Tuli murresarjakuvaa ja -katekismusta, suorastaan buumi.

– Se on jatkunut ysärin lopulta tähän päivään, eikä sille näytä tulevan loppua. Siinä on valtavan suuri ero aikaan ennen 90-lukua. Sitä ennen murteet olivat junttikieltä ja maalaisten kieltä.

Murteista on tullut yhä vahvempi osa paikallista identiteettiä. Niillä tuodaan esiin paikkakunnan omaleimaisuutta ja erilaisuutta esimerkiksi markkinoinnissa.

Toisaalta murre on myös osa ihmisten identiteettiä. Mantila kertoo, että esimerkiksi nykyinen Tampereen yliopiston professori Johanna Vaattovaara tutki väitöskirjassaan pellolaisnuorten puhetta. Nuoret, jotka olivat jäämässä kotiseudulle, käyttivät murretta. Ne, jotka pitivät paikkaa tuppukylänä ja aikoivat lähteä pois, eivät käyttäneet murretta.

– Siinä tuli selvästi esille identiteetin ja murteen käytön välinen yhteys.

Oulu valtasi Kemin

Pellossa puhutaan niin sanotusti h:n päältä, kuten peräpohjalaismurteissa tavataan. Harri Mantila tutustui asiaan syvemmin väitöstutkimuksessaan Ei tääläkhän senthän johkaishen sanhan hootakhan panna.

Oulua puhuvalle kysymys on naapurimurteista, mutta siinä missä murteet ajan oloon muuttuvat, samoin käy myös murrealueille.

Oulun seudun murteen perinteinen alue alkaa Raahen korkeudelta rannikolla ja yltää idässä Ylikiiminkiin, Utajärvelle ja vanhaan Rantsilaan. Pohjoisraja asettui vanhastaan Kuivaniemen ja Simon väliin.

Nyt voidaan Mantilan mukaan sanoa, että Oulun murre on vallannut alaa. Pohjoisessa on mentävä Tervolaan saakka kuullakseen kunnolla peräpohjalaista h:ta.

– Oulun seudun piirteet ovat levinneet pohjoiseen, Kemiin ja Keminmaahankin. Puhe on siellä samantyyppistä kuin Oulussa.