Meillä Suomessa on ollut ikävä tapa kunnioittaa etenkin sellaisia kulttuuriteoksia, jotka edustavat jotain synkkää ja traagista. Vähimmäisvaatimus varteenotettavalle kulttuurille on ollut vakavuus.
Minkähän tähden? Toki meillä voi sijaintimme tähden kokea paljon pimeyttä ja kylmyyttä – mutta voi valoakin! Lämpöä ehkei niinkään, mutta tohdin väittää, että monen lämpimän alueen ihmiset kärsivät lämmöstä yhtä paljon kuin nauttivatkin. Suomessa taas ajattelisin olevan upea mahdollisuus nauttia kaikesta siitä lämmöstä, joka meille siunaantuu. Jos lämpöä joinain vuosina saadaankin niukasti, minkä ihmeen takia meidän olisi muka tarpeen hakea synkkyyttä vielä kulttuuristakin? Asia on kummastuttanut minua jo vuosia!
Olen siis ollut ymmärtävinäni, että surkeasti loppuvat tarinat ja kauheat kohtalot, kuten esimerkiksi sota- tai sairauskuvaukset kirjoina ja elokuvina, mielletään usein "korkeammaksi" kulttuuriksi. Mikä se tällainen korkeusmittari on ja missä sitä säilytetään?
Biofiilistä, myönteistä kulttuuria taas edustaa kaikki ilahduttava, kohottava ja elämää suojeleva. Sellaisia teoksia on aikuisille tarjolla jokseenkin vähemmän kuin kärsimystarinoita. Myönteissävyiset teokset tosiaan arvotetaan jostain syystä toistaiseksi kärsimysdraamoja alemmas. Eikä vain Suomessa! Esimerkiksi elokuva-arvosteluissa jäävät useimmat hienotkin komediat alle seitsemän, kun vastaavasti traagiset "kuvataan kauttaaltaan ihmisen kärsimystä ja kieroutta ja tapetaan kaikki lopussa" -elokuvat saavat korkeampia, 8- tai jopa 9-alkuisia numeroarvosteluja. Täh?
Ehkä traagistakin kulttuuria tarvitaan siinä missä melankolista musiikkiakin, antamaan tilaa suruntunteille. En silti käsitä, mitä palvelee iloisen ja hauskan, kuten huumoriteosten tai onnellisten ihmissuhdetarinoiden, ylenkatsominen yhteiskunnassamme.
Kulttuuri on meidän kollektiivista muistiamme, se säilöö ja vaalii yhteisiä muistikuviamme, kertoo totuutta tunne-elämästämme. On sanottu, että milloin vain voi saada onnellisen lapsuuden. Samalla tavoin voimme kulttuuriin ikuistamalla korostaa kauniita tapahtumia, iloisia tai huvittavia tarinoita yhä enemmän ja enemmän – jättäen hiukan vähemmälle kärsimykseen pohjautuvat kertomukset.
Etsiskelen jatkuvasti itselleni sopivaa, kohottavaa kulttuuria sekä kirjoina että elokuvina. Usein käy kirjastossakin kuitenkin viimein niin, että kävelen nuorten tai jopa lasten osastolle, kun silmiini osuneiden aikuisten elokuvien aihevalinnat tai tyyli masentavat minut. Myönteisten kirjojen hyllyäkään ei taida vielä olla.
Jokainen meistä on kuitenkin yhä sisällään se samainen lapsi kuin kauan sitten, meissä on tuo herkkä osa mukana. Minä koen tärkeäksi tehtäväkseni sen suojelemisen – voisiko myönteistä kulttuuria siis saada lisää? Kaipaisin muutakin kuin pelkkiä romanttisia rakkaustarinoita!
Kannustan kaikkia uljaita kulttuuripersoonia valitsemaan jatkossa elämänuskoa tukevia, mielialaa kohottavia tarinoita teoksiinsa! Minä luen tai katson ne kyllä, kun vain löydän, se on luvattu!
Sanna Ketola
Raahe