Sinikka Tuominen. Oululainen taidemaalari Sinikka Tuominen kuoli pitkänäperjantaina 29. maaliskuuta OYSin palliatiivisen hoidon osastolla vain reilu kuukausi puolisonsa kuvanveistäjä Reijo Hukkasen hautajaisten jälkeen.
Tuominen ja Hukkanen olivat hyvin tiivis pariskunta, jota yhdisti jaettu ammatti-identiteetti ja pitkä ja rikas yhteinen elämänhistoria.
Puolison lyhyessä ajassa tapahtunut terveyden romahdus sekä Sinikka Tuomisen oma parantumaton sairaus tekivät elämän viimeisestä reilusta puolesta vuodesta raskaan ajanjakson. Lohtua yksinäisyyteen ja suruun toivat ystävien ja sukulaisten vierailut ja puhelinsoitot.
Introverttina ihmisenä aiemmin pitämäni Sinikka Tuominen olikin elämänsä loppusuoralla yllättävän avoin ja ilahtunut kaikista yhteydenotoista. Vähentyneistä voimistaan huolimatta hän jaksoi keskustella kasvokkainkin.
Sinikka Tuominen (o.s. Perkiömäki) syntyi Oulussa 1947. Vuonna 2001 tekemässäni haastattelussa hän muisteli Aku Ankka -lehden olleen hänen lapsuutensa suurin taiteellinen innoittaja.
Vakavamman tuntuman taiteen tekemiseen hän sai Limingan taidekoulussa 1967–70, josta opinnot jatkuivat Suomen Taideakatemian koulussa Helsingissä 1970–74.
Kotiseudulle palattuaan Sinikka Tuominen osallistui kesäisin silloisen puolisonsa taidemaalari Juhani Tuomisen kanssa kirkkomaalausten restaurointitöihin.
Aina 1980-luvun puoliväliin saakka Sinikka Tuomisen ekspressiiviset maalaukset olivat vahvasti sidoksissa avaraan paikalliseen maisemaan.
Taiteellisen läpimurtonsa hän katsoi tapahtuneen Galleria Brondan yksityisnäyttelyssä Helsingissä 1988, jota edelsi hedelmällinen parin kuukauden oleskelu Pariisissa. ”Hain siellä kovasti muutosta ja materiaalia. Sisällön tasolla maisema hävisi melkein kokonaan.”
1980–90-lukujen taitteessa Tuominen teki suurikokoisia kaksiosaisia maalauksia, joissa toinen osa oli maalattu ja toinen oli enemmän piirustuksenomainen.
Sinikka Tuomisen viimeisten vuosikymmenten maalausjälki on hyvin tunnistettava ja omanlaisensa.
Korkeudeltaan taiteilijan omaa pituutta noudattavissa abstrakteissa maalauksissa on jännittävä kontrasti yltäkylläisen runsauden ja toistoon liittyvän kurinalaisuuden ja järjestelmällisyyden välillä. Yksityiskohtien ja muotoaihelmien moninaisuus, kekseliäisyys ja kauneus onkin Tuomisen teoksissa vailla vertaa ja selityksiä pakenevaa.
Taiteilija kuvaili hauskasti maalauksen rakentumisen olevan vähän kuin kaataisi feikkikoruja peltirasiasta: ”Etsin sitä kimallusta, mikä jää toisiaan peittävien korujen lomaan.”
Sinikka Tuomisen aktiivinen taiteilijaura hiljeni noin kymmenen vuotta sitten, kun hän luopui työhuoneestaan Pikisaaressa. Maalaamista hän kaipasi kuitenkin loppuun saakka, ja viimeisimmät työt jäivät keskeneräisiksi kankaiksi Hailuodon kesäateljeeseen.
Hailuodosta tuli Sinikka Tuomiselle tärkeä paikka 1980-luvun puolivälistä lähtien.
Vaikka Tuominen teki elämäntyönsä Oulusta käsin, sai hänen taiteensa ansaittua huomiota ja arvostusta kotimaassa ja laajemminkin.
Tästä osoituksena ovat muun muassa ehdokkuus ruotsalaisrahoitteisen Carnegie Art Award -palkinnon saajaksi 2000, Suomen Taideyhdistyksen elämäntyöpalkinto 2016 ja pohjoismaiselle taiteilijalle merkittävästä elämäntyöstä myönnettävä Prinssi Eugenin mitali 2019.
Oulun taidemuseon kokoelmissa on yli 30 Sinikka Tuomisen teosta. Taidemuseon näyttelysuunnitelmassa onkin esitellä Sinikka Tuomisen ja Reijo Hukkasen tuotantoa taidemuseon omista kokoelmista Euroopan kulttuuripääkaupunkivuoden 2026 jälkeen.
Sinikka Tuominen rakasti elokuvia, klassista musiikkia, matkustamista ja sisustamista.
Kerroin hänelle viimeisten kuukausien aikana, että harrastin takavuosina Bollywood-tanssia. Sinikka vaikutti kiinnostuneelta, ja olikin hauska yllätys, kun löysin vuoden 2001 haastattelusta maininnan, että hän kuunteli maalatessaan toisinaan Bollywood-elokuvamusiikkia.
Yksimielisyys löytyi myös, kun huomasimme molemmat lumoutuneemme hiljattain televisiossa esitetystä japanilaisesta Drive My Car -elokuvasta (2021), jossa vaimonsa kuolemaa sureva elokuvaohjaaja ajelehtii turtana kaipauksen syvänteissä. Vähitellen päähenkilö löytää yhteyden ihmisiin ympärillään ja sovinto elämän kanssa on mahdollinen.
Kirjoittaja on Oulun taidemuseon intendentti.
