Velanottoa kolmoiskriisin, (korona, sota, energiahaaste/inflaatio) aikana on pidetty suurena. Samansuuruinen mielenterveysvelka on kuitenkin sivuutettu systemaattisesti, eikä se nouse mukaan talous- ja hyvinvointikeskusteluun.
Velkaa otettiin noin 12,7 miljardia ja on hyvä tietää talouskeskusteluunkin peilaten, että OECD:n laskelmien mukaan Suomi käytti jo vuonna 2018 mielenterveyden ongelmien hoitoon 11 miljardia euroa. (Health at glance 2018).
Korona-aika on vain lisännyt mielenterveyspuolen palvelutarvetta, ja kulut 2022 ovat lähes samaa luokkaa kuin valtion ottama velka. Miten meillä on vara sairastuttaa ihmiset ja pistää korjaaviin toimiin yli 10 miljardia?
Miksei sairauksien ennaltaehkäisy ole talouskeskustelun ytimessä? Miksi lasten- ja nuorten mielenterveysvelka ei herätä? Opettajatkin pitää sairastuttaa?
Työelämän pahoinvointi kasvaa, ja meillä puhutaan isojen talouskysymysten haasteessa vain siitä mistä leikataan, juustohöylätään tai kiristetään.
Mielenterveys ja sen hoito on yksi miljardipaketti, toinen muhii ”tekemättömän työn” saralla. Työurissa, jotka eivät koskaan ala, tai loppuvat ennen aikojaan.
Osatyökykyisten heikossa mukaanotossa työelämään, puhumattakaan vammaisten ja neuropsykologisista oireista kärsivien pääsystä osaksi yhteiskuntaa.