Olin 13-vuotias 1970-luvulla, kun koulutoverini ja ystäväni kuoli liikenneonnettomuudessa. Koulussa rehtori kutsui kaikki oppilaat koolle, ja ilmoitti meille kuolemasta. Sotaveteraanina hän osasi johtajana toimia oikein kuoleman ja surun kohdatessa. Kuolemasta kertominen tuntui kunnioitukselta vainajaa, omaisia mutta myös oppilaita kohtaan.
Surusta tuo menetyskokemus on opettanut minulle erilaisia asioita koko elämäni ajan. Työssäni kokemuksia on tullut myös siitä, että monet aikuiset pelkäävät ja mieluummin välttelevät kuin auttavat kuoleman kohtaamisessa ja surussa.
Kriisi- ja traumapsykologina työhöni on kuulunut mennä paitsi koteihin myös kouluihin, joiden oppilas on kuollut äkillisesti. Oppilaiden, koulun henkilöstön ja oppilaiden vanhempien surussa tukemisessa tarvitaan sensitiivisyyttä mutta myös rohkeutta ja käytännöllisyyttä.
Alakouluikäisten ajattelu on konkreettista ja tunteiden säätely vasta kehittymässä. Lapset tarvitsevat aikuisten tukea kuoleman kohtaamiseen ja suruun. Yhteisön suru tarvitsee surujohtajan, jota tehtävää tulisi koulun rehtorin hoitaa. Mutta ei yksin, vaan toisten aikuisten tukemana.
Kouluikäisillä lapsilla suru ilmenee voimakkaan surullisuuden ja leikkimisen sekoituksena. Lapset ilmaisevat surua mieluiten yksityisesti. Heillä voi ilmetä muutoksia syömis- ja nukkumistavoissa sekä fyysisiä vaivoja. Suru vaikuttaa myös koulusuoriutumiseen.
Koulussakaan suru ei ole pedagoginen vaan psykologinen ilmiö. Surevia lapsia voi auttaa rituaaleilla ja kannustamalla kuolemaan liittyvien tunteiden ilmaisemista tuskallista ja lohduttavaa annostellen.
Tarpeen on myös tarjota kehityksellisesti sopivia selityksiä kuolemalle. Turvallisuutta ja loukkaantumisia koskevia pelkoja voi aikuinen kohdata myötätuntoisesti ja tukien.
On tärkeä oikaista kuolemaa koskevat väärinkäsitykset esimerkiksi syyllisyyteen liittyen. On hyvä myös järjestää mahdollisuuksia tuntea lohduttavaa yhteyttä menetettyyn ihmiseen esimerkiksi puhumalla kuolleesta, kertomalla tarinoita ja muistelemalla.
Myös se auttaa, että kannustaa ja tukee lasta jatkamaan ikävaiheen mukaisia toimintoja, kuten koulu, ystävien kanssa oleminen, harrastukset ja urheileminen.
Soili Poijula
psykologi, kouluttajapsykoterapeutti (traumapsykoterapia), Oy Synolon Ltd, Suomen Traumaterapiakeskus, Oulu