Pintandwefall: Hong Kong, Baby. GAEA 2009.
Siinä he jälleen ovat: yksi söpö, yksi hullu, yksi tyhmä ja yksi kovis. Yhdessä he ovat Pintandwefall, eli toissavuoden Ääni ja vimma -voittaja, joka valloitti tuomariston lisäksi yleisön sydämet kerta toisensa jälkeen riehakkailla mutta sympaattisilla esiintymisillään. Pintandwefallin maine kiiri samaan tapaan kuin Ristolla ennen yhtyeen nykyistä tunnettavuutta: Pintit soittivat, puskaradio pysyi päällä.
Cute, Crazy, Dumb ja Tough Pintin kakkoslevy jatkaa siitä, mihin he jäivät Wow, What Was That, Baby? -debyytillään. Yllätyshyökkäys ei onnistu toistamiseen, sillä tätä levyä on odotettu. ”Vau, mitä se oli, beibi” -kysymys jää nyt esittämättä, sillä lähes puolet puolituntisen levyn kappaleista on entuudestaan tuttuja keikkahittejä.
Albumin tuotantoon on panostettu hieman aikaisempaa enemmän, mutta onneksi puunaus on pysynyt aisoissa: levy elää. Jos nelikon tankeroenglanti ei tökkinyt ensilevyllä, ei ongelmaa ole nytkään. Lausuminen on nimittäin pysynyt samanlaisena, eikä tyylikeino ainakaan vielä kuulosta kuluneelta.
Pintit ovat taitavia repimään runsaasti sävyjä irti välillä hyvinkin pelkistetystä garagepunk-paletistaan. Osittain se johtunee siitä, että nelikko aloitti instrumenteilla, joiden kanssa he eivät olleet sinuimmillaan.
Vaihtelevuutta lisäävät neliääniset vuoro- ja stemmalaulut. Yhtyeen kiistaton lahjakkuus – erityisesti biisinkirjoituspuolella – ei peity edes huolettomalta vaikuttavaan hassutteluun, jota viljellään sanoituksista eläinääni-imitaatioihin.
Sitten se tapahtuu: päätösbiisissä sorrutaan ylisöpöilyn yrittämiseen. Samaan kuoppaan on pudotttu joskus keikoillakin. Lähes acappellamainen Sarra-biisi ei vielä ensimmäisellä kuuntelukerralla ärsytä, mutta seuraavalla kierroksella sen jättää varmuudeksi väliin.
Toinen viimeinen hidas on muutenkin liikaa (siis muulloin kuin tanssiseuran kanssa diskossa). Etenkin, kun laulua edeltää Hong Kong, Baby -levyn varsinainen balladi Where Did You Go? Vastaus kysymykseen: hyppäsin takaisin ensimmäiseen biisiin.