Jos mainitsisi maailmassa yhden paikan, jonka äärellä ihmiskunta on kerta toisensa jälkeen päättänyt eniten asioista, kärkisijalle sijoittuisi pöytä. Tuo tarvetavara tunnettiin viimeistään tuhansia vuosia sitten kun oli kehittynyt halu ja tapa istua aterioimaan yhdessä sekä samalla neuvotella menneistä tai tulevista päätöksistä.
Suomalaisen sotienjälkeisen hyvinvointivaltio yhdeksi mittariksi nousi 1950-luvulla keittiö, joka kalustettiin pöydän lisäksi ainakin astiankuivauskaapilla, liesiuunilla ja jääkaapilla.
Astiankuivauskaappi oli suomalaisin keksintö. Enso Guzeit -yhtö kehitti yhdenmukaisen tuotteen ja kaikille samanlainen tavara tuli tuotantoon vuonna 1948. Pian astiankuivauskaappi oli joka kodin vakiovaruste.
"Astiankuivauskaapin avulla emäntäkin ehtii ulos keittiöstä pelloille, puutarhaan ja luontoon iloitsemaan!", mainostettiin iskulauseessa. Suomessa.
Keittiönpöytä työpöydän roolissa lienee käynyt tutuksi monelle viimeisen vuoden aikana, kun työnteko hiipi itse kunkin kotiin tavalla tai toisella. Keittiönnurkassa päivitellessä voi kuitenkin muistaa, että iät ja ajat ihmiset ovat eläneet maailmaansa keittiönpöydän äärellä.
Siinä ruokapöydän ympärillä olemme päättäneet omista ja yhteisistä asioistamme. Keittiön pöydälle on koottu sanomalehti, kaunokirja tai opiskelutehtävät sekä monenlaisia asiakirjoja tai laskettu pankkikirjoista ja tiliotteista, miten rahat riittävät ensi kuukauden menoihin. Keittiön pöydän äärellä on vedetty vapaalla tai vähemmän vapaalla kädellä allekirjoitus kauppa- tai velkakirjaan.
Ja nyt nämä kaikki voi laskea keittiönpöydälle digilaitteessa.
Venäjältä löytyisi helposti mummo, joka ei ole päivää pidemmäksi aikaa poistunut keittiöstään. Hän on paistanut, keittänyt ja hauduttanut koko ikänsä. Silloin kun mummo ei ole häärinyt keittiössä, hän on ommellut tai parsinut. No vot, tokihan kesällä piisaa palstalla kasvimaan kuokkimista.
Venäläiset jos kuka ovat kansankunta, joka tuntee keittiönsä. Teollisuudenajan sukupolvet ovat kasvaneet päivän huomaamattomat käännekohdat keittiöissä.
Suomalaisen silmälle venäläisperheen keittiö usein näyttää keittokomerolta, jossa tehdään ruokaa, mutta jonne kuitenkin kokoonnutaan syömään ja keskustelemaan jos ei sillä kertaa satuta viettämään jotain juhlavampaa päivää ja kateta ruokaa olohuoneeseen.
Venäläinen keittiö on Neuvostoliiton ajasta lähtien ollut maan todellinen päätösten komero, jossa ihmiset istuvat ruokansa äärellä ja uskaltavat keskustella avoimesti omista asioistaan. Hallitsijoista Venäjällä puhutaan helposti vähätellen tai naureskelen, ja niin varmaan nytkin. Näillä pakkasilla, venäläisissä keittiöissä porisee muutakin kuin borssikeittoa.
Hallitsija Venäjällä istuu yleensä palatseissa, ja niin nytkin, eikä tämänkertainen halua tunteakaan pietarilaisen lähiöiden keittiöistä tulleita, vaikka on heidän joukossa syntynyt ja sieltä noussut.
Kirjailija Jelena Tšižova kokoaa neljän sukupolven runollisen kuvan mummoistaan, äidistään ja itsestään Muistista piirretty kaupunki -romaanissa (Into 2020). Siinä ihminen selviää Pietarissa, kaupungissa jonka kuva kääntyy välillä kaikkea muuta kuin kauniiksi.
Tšižova kuvaa Leningradin piirityksen jälkeistä aikaa: "Väliseinän takana häilyy jonkun aamusta iltaan nälkäpalkalla ahkeroineen varjo, kaikkinaiset pyrkimykset edes hieman kohdentaa jokapäiväistä elämää – ostamalla, hankkimalla, kaunistamalla, muokkaamalla – ovat mielestäni alusta alkaen ja loppuun saakka oikeutettuja yrityksiä saada tuhottu elämä sujumaan. Nostaa se raunioista."
Erkki Hujanen