Vastauksen tietää jokainen. Tätä on rummutettu jo niin kauan, ettei sen pitäisi kenellekään enää olla epäselvää.
Itselläni hajoaa pää, kun Face läväyttää 150 ihmisen kaikki ongelmat ja onnistumiset yhdellä kertaa ruudulle. En ehdi ottamaan joka ikiseen ongelmaan kantaa, kun en osaa, enkä jaksa. Pitäisi ehtiä tiskaamaan tiskit, käymään kaupassa, pedattava peti, leikkaamaan varpaankynnet, syömään, juomaan, harrastamaan ja palautumaan päivän töistä.
Kun ohitan kaikki kiistat, joihin en halua ottaa osaa, niin huomaan, että aika vähän Facesta jää käteen. Onhan se kova vaatimus, että minun pitäisi ryhtyä traumaterapeutiksi tai systemaattisesti painaa sydän- tai itkunappulaa.
Olemme sen takia niin vihaisia, kun olemme tuoneet someajattelun elävään elämään, jossa meidän pitäisi osata lukea toistemme ajatuksia. Pidämme itsekkäänä sellaista elämää, että huolehdimme omasta jaksamisestamme. Se, ettei pode maailmantuskaa, ei tarkoita etteikö olisi tietoinen maailman asioista. Hyvä maailma rakentuu myös siitä, että pitää itsestään huolta.
Me suomalaiset pidämme itseämme moraalisesti pätevämpinä kuin toiset. Siitäkin huolimatta, että useat saksalaiset kaupungit pommitettiin toisessa maailmansodassa maan tasalle. Jaksan ihmetellä mistä he löysivät elämänilon ja toivon, että he kykenivät rakentamaan maansa uudelleen.
80 vuotta käydyt sodat ovat meille tänä päivänäkin syy olla tekemättä yhtä ja toista. Siitäkin huolimatta, että veteraanit ovat itse sanoneet etteivät heidän kärsimyksensä tarkoita sitä, etteikö tulevilla sukupolvilla voisi olla asiat paremmin tai iloisemmin?
Ovatko ne? Onko meillä aikaa näyttää iloa, vai pitääkö meidän hyvässäkin ajassa näyttää kiireisiltä? Suomen maaseudulla on pakko mököttää mökissä ja muistella vanhoja heiloja peiton alla, kun isommassa kaupungissa voi vaan hengailla puistonpenkillä ilman, että tuntee pistoa sydämessä.
Meille ei enää tänä päivänä riitä ennaltaehkäiseväksi mielenterveystyöksi vitsin kertominen tai vain pelkkä tervehtiminen. Omien omaisten tukemisessa voi olla monelle jo ihan riittävästi, eikä siitä kukaan jaa kiitosta.
Kun lukee uutisia, niin saamme todeta: tämä helppo elämä oli vain hetki vain. Arkisia asioita emme pääse karkuun. Tunnen suurta syyllisyyttä, kun en ole tänäkään päivänä laulamassa ikivihreitä iskelmiä vanhainkodissa tai viemässä naapurin Maijaa uimahalliin.
Samalla on pakko tunnustaa, että on ihmisiä, jotka hakevat oikeutusta itselleen netin kautta. On syy saattaa ajatuksensa konkretian tasolle. On ymmärrettävää, että isoja asioita voi joutua joskus makustelemaan kerran jos toisenkin.
Kriisipsykologi Salli Saari on todennut, että vasta 30–40-vuotiaan aivot ovat sen verran kehittyneet, että ne jaksavat kestää kipeitä asioita. Olisiko juuri tämän vuoksi aiheellista, että ihmiset olisivat itselleen sen verran armollisia, etteivät ahmi suuria asioita liian paljon. Jos haluaa tulla viisaammaksi, niin kannattaa etsiä tietoa Googlesta tai kirjastosta kuin avata Facebook.
Tomi Tikkanen
Ylivieska