Ylen 14.8. julkaisema juttu Oulu2026-kulttuuripääkaupunkihankkeen rahankäytön avoimuudesta herättää kysymyksiä julkisten varojen käytön valvonnasta.
Monella verovaroilla toimivalla työpaikalla arki on nimittäin toisenlaista. Jos työpisteelle tarvitaan vaikkapa neljän euron pöytäkalenteri, sitä ei noin vain osteta.
Selvitetään sopimustoimittaja, hankintamenettely ja se, onko ostos varmasti tarpeellinen. Julkisen rahan vastuullinen käyttö on neljän euron kohdalla vakava asia.
Siksi Ylen jutussa kuvattu Oulu2026:n mittakaava hämmentää. Hankkeen kokonaisbudjetti on noin 50 miljoonaa euroa, josta Oulun kaupungin rahoitusta on noin 20 miljoonaa.
Kun Yle yritti selvittää tarkemmin rahankäyttöä, yksityiskohtaisia tietoja ei saatu. Kaupunginjohtaja Ari Alatossava kiteytti suhtautumisen jutussa mieleenpainuvasti: ”Emme me mitään kuitteja täällä katso.”
Ehkä julkisessa taloudessa onkin jonkinlainen käänteinen tarkkuusasteikko.
Neljän euron pöytäkalenteri: tarkistetaan sopimus, toimittaja ja hankintamenettely.
Kaksikymmentä miljoonaa euroa: ei nyt takerruta kuitteihin.
Huumori sikseen. Kulttuuriin saa ja pitää käyttää julkista rahaa, ja kulttuuripääkaupunkivuosi voi tuottaa Oululle paljon hyvää. Suuri budjetti ei myöskään tarkoita, että rahaa olisi käytetty huonosti. Juuri siksi avoimuuden pitäisi olla itsestäänselvyys.
Veronmaksajalla pitäisi olla mahdollisuus nähdä riittävän tarkasti, mihin rahaa on kohdennettu, millä perusteilla hankkeita on valittu ja miten mahdolliset sidonnaisuudet on huomioitu.
Avoimuus on paras tapa torjua epäilyjä siitä, että julkista rahoitusta voisi päätyä tuttuihin piireihin tai että samat toimijat olisivat vuodesta toiseen etulyöntiasemassa. En väitä, että näin olisi Oulu2026:ssa tapahtunut. Mutta juuri avoimilla tiedoilla osoitetaan, ettei ole.
Sama koskee tapahtumien kävijämääriä ja muita onnistumisen mittareita.
Jos niillä perustellaan julkisen rahan vaikuttavuutta tai tulevaa rahoitusta, myös lukujen laskentaperusteiden pitäisi olla läpinäkyviä ja tarvittaessa tarkistettavissa. Luottamus syntyy tiedosta, ei siitä, että veronmaksajaa pyydetään vain luottamaan.
Julkisen rahan käytön tarkkuuden ei luulisi vähenevän sitä mukaa, kun summat kasvavat.
Jos neljän euron hankinnasta pitää pystyä kertomaan, mistä se ostettiin ja miksi, ei liene kohtuutonta toivoa hieman samaa uteliaisuutta silloin, kun summan perässä on kuusi nollaa.
Ja jos kuittien katsominen tuntuu 20 miljoonan kohdalla kohtuuttomalta työltä, aina voi pyytää lainaan neljän euron pöytäkalenterin julkisen sektorin työntekijältä.
Siihen voi merkitä päivän, jolloin kuitteja ryhdytään katsomaan.
Juha Penttinen
Oulu