Kouluryhmä saapuu liikuntapaikalle. Eturivissä innokkaimmat jo kuikuilevat trampoliineille liikunnallisessa varustuksessaan ja kädessään vesipullot. Takariviin ovat jääneet ne, jotka ovat kaapista aamulla valinneet kaikkein eniten liikunnallista varustusta muistuttavat housut ja paidan. Ero arjessa liikkuvien ja liikkumattomien välillä on valtava.
Vähemmän liikkuvat lapset kyllästyvät päivän aktiviteetteihin puolessa tunnissa, kun enemmän liikkuvia pitää vaatia useaan kertaan lähtemään sovitun ajan päätyttyä. Samalla vähemmän liikkuvat lapset selaavat aulassa puhelimiaan ja suunnittelevat katsovansa TikTok-videoita loppuillan.
Paikalta viimeisenä poistuvat lapset ovat hiestä märkiä ja he käyvät läpi parhaita trampoliinitemppujaan, kun puhelinsektio on jo poistunut bussiin odottamaan.
Arjen tottumuksilla on suurin merkitys liikkumisessa tai sen puuttumisessa. Lapset, jotka tottuvat vanhempiensa ja ystäviensä kanssa liikkumiseen, pitävät sitä itsestäänselvyytenä ja tekevät sitä vapaaehtoisesti myös omalla ajallaan. He ovat oppineet liikunnan tuottavan iloa ja he ovat omaksuneet elämäntavan, jossa liikunta on tärkeässä osassa.
Ne, jotka eivät ole tottuneet liikkumaan, kokevat sen hankalana, hirveästi aikaa ja varusteita vaativana ajanviettona. Heille liikunta on vaivalloista ja turhaa, vaikka liikunta on kaikkea muuta. Liikkumisen ei pidä olla vaikeaa ja vaivalloista, eikä se missään nimessä ole turhaa. Liikkuminen on päinvastoin erittäin tärkeää sekä henkisen että fyysisen hyvinvoinnin kannalta.
Lasten ja nuorten liikkumattomuus tulee meille vielä kalliiksi. Lapsilta ja nuorilta, joiden ruutuajat paukkuvat yli kahdeksan tuntia päivässä, puuttuu kokonaan liikunnan todistetut terveysvaikutukset. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua heidän pitäisi kannatella yhteiskuntaamme työssä käyvinä aikuisina, mutta 30 vuotta liikkumattomuutta on tehnyt heistä kykenemättömiä toimistotyöhön, ruumiillisesta työstä puhumattakaan.
Vanhempien, urheiluseurojen sekä koulujen tehtävä on tarjota lapselle mahdollisuus mielekkääseen ja monipuoliseen liikuntaan. Eikä liikunnan pitäisi olla luksustuote, vaan jokaiselle saatavilla oleva, jokapäiväinen ja arjessa mukana kulkeva asia. Koululiikuntatuntien merkitys tässä asiassa on myös suuri. Se, mitä liikuntatunneilla tehdään ja millä asenteella, vaikuttaa lasten mielipiteisiin ja suhtautumiseen.
Liikkumattomuuteen puuttuminen kuuluu kaikille, eikä se ole ratkaistavissa pelkällä rahoituksen lisäämisellä. Lasten ja nuorten urheilun lopettamispäätöksen keski-ikä on laskenut 11 ikävuoteen, vaikka liikunnan ja urheilun keskusjärjestöjen saamat julkiset avustukset ovatkin kasvaneet. Ratkaisu vaatii siis yhteistyötä sekä asenteiden muuttamista jokaiselta taholta, joka on mukana liikuttamassa lapsia ja nuoria. Lapset ja nuoret on saatava liikkeelle nyt eikä huomenna, sillä silloin voi olla jo liian myöhäistä.
Taru Varjo
Oulu