Televisiota kun katselen tai radiota kuuntelen, olen havainnut molempien lähetyksissä usein toistuvan ikävän kehityssuunnan.
Puhetapa sekä äänenkäyttö ovat muuttuneen niin, että puhe on puuromaista putkipuhumista ilman oikein ajoitettuja taukoja, puhumattakaan sanan ensimmäisen tavun korostamisesta. Toistuvasti lauseiden väliin tulee tauko vasta sitten, kun puhujalta on happi loppumassa ja viimeinen tavu kuuluu kiljaisuna.
Seuraava lause aloitetaan sitten turhalla lampaan ääntä muistuttavalla määkäisyllä äää... Nämä määkäisyt ovat yleisiä etenkin haastattelutilanteissa. Vastaus aloitetaan melkein aina määkäisyllä. Ennen tuon määkäisyn yleistymistä otti vastaaja miettimisaikaa sanomalla täytteeksi ensin ”todella hyvä kysymys”, ja muotoili vasta sitten vastauksen kysymykseen.
Kiroilua ja ”tuhmien sanojen” käyttöä päästetään läpi sensuurin. Tuollaiset puheet ovat ikäviä kuunnella. Koulutuksen tasolla ei tuossa asiassa ole paljonkaan merkitystä. Hyvät tavat on selvästi jääneet oppimatta. Onko vika opetuksessa, vai haluaako henkilö uhota puhumalla rumia.
Entisinä aikoina saatettiin henkilöstä sanoa positiivisena asiana, että hänellä on hyvä radioääni. Tällä asialla oli merkitystä moneen ammattiin pääsemisessä. Radion ja television toimittajat puhuivat selvästi ja heillä oli miellyttävä ääni, jota kuunteli mielellään.
Nykyisin on äänikirjavuus toimittajilla pienen lapsen kimityksen ja epäselvän muminan välillä. Ymmärrän hyvin lasten ohjelmat, mutta pikkukakkosen huipputoimittaja ei ole aina paras mahdollinen henkilö aikaihmisten ohjelmiin.
Musiikin puolella ovat asiat ajautuneet valitettavasti huonoon suuntaan. Hyvin paljon kuuluu ns. musiikkia niin, että rumpu paukuttaa taustalla ja kimeä-ääninen laulaja kiljaiseen silloin tällöin jonkun tunnistamattoman sanan. Usein jää epäselväksi jopa se millä kielellä hän yrittää asiansa esittää. Toistoa kyllä riittää, mutta eipä se asiaa selvennä.
Lopuksi esitän muutaman kysymyksen. Muuttaako saasteinen kaupunki-ilma kauniin naisäänen ruostuneen ovensaranan narinaa muistuttavaksi karheaksi rahinaksi, vai onko tuo tapa vain matkimalla opeteltu pahe.
Mistä me saamme jatkossa edustavia kaunisäänisiä naislaulajia kotimaiseen mediaan ja viemään upeaa suomen kieltä maailmalle?
Koulutetut laulajat tarkistavat ennen esitystä kykynsä äänenavauksella. Voisiko ajatella sellaista, että toimittajien velvollisuus olisi kouluttaa äänestään ikävät rahinat pois ja ennen lähetystä tehdä asiaankuuluva äänenavaus?
Oiva Välikangas
Ii