Mikael Nordstöm Metsähallituksesta vastasi (Kaleva 3.9./Lukijalta) kirjoitukseeni Sanginjoella Isokankaan luonnonsuojelualueella tapahtuneista luonnonsuojelulain rikkomuksista (Kaleva 26.8./Lukijalta). Kommentissaan hän toteaa, että yksityismaiden suojelualueella tehtyihin kaapelitöihin ei tarvittu lupa- ja valvontaviraston lupaa, koska kaapelin kaivaminen pohjautui ennen suojelualueen perustamista tehtyyn sopimukseen. Väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa.
Alueen alkuperäisissä vuodelta 1987 peräisin olevissa rauhoitusmääräyksissä todetaan, että alueella olevien voimalinjojen kunnossapitämisen vaatimat toimenpiteet ovat sallittuja. Samanlainen poikkeama on mukana myös vuonna 2020 päivitetyissä rauhoitusmääräyksissä.
Sähkökaapelin kaivaminen maahan aivan eri paikkaan kuin missä alkuperäinen ilmajohto on sijainnut, ei kuitenkaan ole säädöksessä tarkoitettua olemassa olevan voimalinjan kunnossapitoa vaan aivan uuden linjan rakentamista, tällä kertaa tosin maan alle.
Kritiikissäni ei suinkaan ole kyse siitä, etteikö uusi kaapeli olisi tarpeellinen. Eikä se myöskään suuremmin vaaranna alueen suojeluperusteita. Pikemminkin päinvastoin, koska metsän keskellä sijaitsevalla ilmajohdolla voi olla haitallisia vaikutuksia alueen linnustoon. Kritisoin vain Metsähallituksen tapaa ohittaa laillinen viranomainen päätöksissään, kun se myöntää lupia, joihin sillä ei ole oikeutta.
Ongelmalliseksi Metsähallituksen suoraviivaisuus tässä ja aiemmissakin Isokankaan suojelualueen sääntöjen oikomisissa tekee se tosiasia, että yksityismaiden suojelualueet harvemmin säilyvät samalla omistajalla loputtomasti. Viimeistään alkuperäisen omistajan eli alueen rauhoituksen hakijan kuollessa suojelualueelle tulee uusi isäntä.
Oulun kaupungin alun perin omistaman Isokankaan suojelualueen uudeksi isännäksi tuli vuonna 2021 Metsähallitus, joka pian omistajavaihdoksen jälkeen ryhtyi siellä omavaltaisesti toimenpiteisiin, joihin olisi tarvittu viranomaisen lupia.
Kyseessä on kiusallinen ennakkotapaus, jonka perusteella yksityinen kansalainenkin voi ryhtyä omistukseensa siirtyneellä suojelualueella tekemään omien mieltymystensä mukaisia toimenpiteitä ilman asianmukaisia lupia. Jos valtio voi menetellä näin, miksikäs ei kuka tahansa Matti Meikäläinen ole oikeutettu toimimaan omistamallaan suojelualueella samalla tavalla?
Isokankaan tapauksessa räikein rikkomus on vuonna 2024 tapahtunut ison parkkipaikan rakentaminen suojeltuun vanhaan metsään lähelle Isokankaanjärveä. Ely-keskus toki myönsi sille luvan jälkikäteen. Lupaa tuskin olisi tullut, jos sitä olisi haettu ennen metsän hakkaamista parkkipaikan tieltä, etenkin kun sille olisi ollut parempi sijoituspaikka vain sadan metrin päässä suojelualueen ulkopuolella sijaitsevassa nuoressa, luontoarvoiltaan vaatimattomassa Metsähallituksen hallinnoimassa metsässä.
Ari Rajasärkkä
luonnonsuojelubiologi, Oulu