Metsänkäyttöön liittyvä keskustelu on maassamme hyvin kärjistynyttä ja usein tuntuu, että luonnonsuojelijoiden ja metsänhoitajien näkemykset lähtevät auttamattomasti täysin eri lähtökohdista.
Mauno Isohanni kirjoittaa Kalevassa 25.4. tilastojen ”osoittavan, että Suomen metsien hoitokäytännöt ja käyttömäärät ovat osoittautuneet kaikin puolin oikeiksi.”
Tämä on juuri sellainen lähtökohta, joita monen luonnon monimuotoisuudesta kiinnostuneen on kerta kaikkiaan mahdotonta hyväksyä. Vaikutamme elävän täysin eri todellisuudessa tai vähintään täysin erilaisen metsän parissa.
Minulle metsä tarkoittaa käsitteenä muutakin kuin tehokkaasti kasvavaa puupeltoa. Metsä on elinympäristö eri ikäisille puille ja sitä kautta myös lukemattomille muille eliöryhmille.
Useille näistä eliöryhmistä on elintärkeää, ettei kaikkea puuta käytetä tehokkaasti ihmisen hyväksi, sillä ne ovat riippuvaisia erilaisista puiden ikääntymis- ja lahoamisprosesseista.
Jos Suomen metsien hoitokäytännöt ovat osoittautuneet kaikin puolin oikeiksi, miksi esimerkiksi ennen niin yleiset hömötiaiset ja töyhtötiaiset ovat uhanalaistuneet?
Vuonna 2019 julkaistun uhanalaisuusselvityksen (Punainen kirja 2019) mukaan kaikkiaan 12 prosenttia lajeistamme on uhanalaisia, ja näistä suurin osa on nimenomaan metsäympäristöissä eläviä lajeja. Sammalista, jotka johtavat tätä surullista kisaa, on metsäympäristössä uhanalaistunut 25 prosenttia, putkilokasveista taas 21 prosenttia.
Tuntuu käsittämättömältä, ettei lajikato tunnu olevan osalle ihmisistä minkäänlainen osoitus siitä, että jokin metsän käyttötavoissa ei toimi.
Nämäkin nimittäin ovat tilastoja, mutta näistä tilastoista eivät Isohannin kaltaiset ole ilmeisesti kovin kiinnostuneita.