Tiistai-iltana päättyi yksi ajanjakso: presidentti George W. Bushin kausi - vaikka valta siirtyykin hänen seuraajalleen vasta 20. tammikuuta 2009.
New York Times arvioi tuota presidenttikautta "yhdeksi Amerikan historian surkeimmista", sekä talouden, kansallisen turvallisuuden että oikeusvaltion kannalta.
Koskaan sen jälkeen kun gallupeja on alettu tehdä, presidentin suosio ei ole pudonnut yhtä alas: 25 prosenttia suhtautuu häneen myönteisesti, 68 prosenttia kielteisesti.
Se selittää, miksiBarack Obama nosti "muutoksen" kampanjansa avainsanaksi. Ja miksi hänen vastustajansa John
McCain otti tuon saman iskulauseen omakseen heti ehdokkaaksi noustuaan.
"Bushismin" nöyryyttävät kuolintuskat eivät kuitenkaan yksin riitä kuvaamaan sitä muutoksen hetkeä, jota kommentaattorit kilvan kuvaavat "poikkeukselliseksi".
Syyskuun 2001 päivän jälkeinen haavoittunut Amerikka oli varmuuden Amerikka. Marraskuun 2008 Amerikka on kysymysten, horjutetun uskon Amerikka.
"Me olemme hyviä"; sanoi George W. Bush ennen kuin hyökkäsi Irakiin. Yhdysvallat oli ainoa hypervalta, ja sen vihollinen oli "Paha".
Uuskonservatiivi Paul Wolfowitz hahmotteli maailmaa, jossa hänen maansa olisi taannut turvallisuutensa ja energiatoimituksensa 50 vuodeksi.
Bushin sisäpoliittinen neuvonantaja Karl Rove uskoi, että hänen leirinsä hallitsisi vaalikarttaa vielä pitkään.
Nämä visiot törmäsivät todellisuuteen, joka ei noudattanutkaan ideologien vakuutuksia. Siitä huolimatta niiden tilalle ei ole noussut mitään yksiselitteisiä vastauksia.
Karismansa ja poikkeuksellisten retoristen kykyjensä ansiosta demokraattien ehdokas Barack Obama sai äänestäjät ennennäkemättömällä tavalla liikkeelle kahden sanan avulla: "toivo" ja "muutos".
Hän myös hahmotteli tuon muutoksen suuret linjat: loppu sotilaalliseen voimaan perustuvalle amerikkalaiselle "yksipuolisuudelle" kansainvälisissä suhteissa; paluu valtion harjoittamaan talouden sääntelyyn, investoinnit suuriin infrastruktuureihin, kuten ympäristöön, terveydenhuoltoon ja koulutukseen.
Mutta kun kysyy Obaman eri-ikäisten ja eri taustoilta tulevien kannattajien mielipiteitä, voi havaita, että heidän odotuksensa ovat hyvin erilaisia, ja että kysymyksiä on enemmän kuin varmoja vastauksia. He tietävät, mitä he eivät enää halua, mutta kysymys siitä, millä tavalla asiat voitaisiin tehdä toisin, jää usein vaille vastausta.
Samoin voi todeta, miten erilaisia, jopa vastakkaisia, ovat hänen neuvonantajiensa näkemykset monista kysymyksistä - talouskasvun palauttamisesta, energiapolitiikasta, Afganistanista tai Israelin ja palestiinalaisten selkkauksesta. Se kertoo, miten laajoja ovat ne kysymykset, jotka piinaavat Amerikkaa nyt, kun Bushin kauden jälkeen käännetään uusi sivu.
Sama on tilanne myös republikaanien puolella.
Perinteisesti on puhuttu "kahden Amerikan" vastakkainasettelusta. Nuoret vastaan vanhat, valkoiset vastaan puoliveriset, konservatiivit vastaan edistykselliset, työläisten köyhtynyt Amerikka vastaan rahamaailma ja uusrikkaat, tai perinteinen Amerikka - jota McCainin varapresidenttiehdokas Sarah Palin edusti - vastaan uusi, Barack Obaman Amerikka.
Epäilemättä nämä erot ovat olemassa. Mutta ne eivät selitä marraskuun 4. päivän taistelua.
Miten voidaan selittää se, että niin monet työläiset äänestivät McCainia, ja niin monet pörssimeklarit Obamaa?
Tai se, että täysiverinen uuskonservatiivi Francis Fukuyama, joka keksi uudelleen käsitteen "historian loppu" - demokraattisen kapitalismin lopullinen voitto ainoana universaalina mallina - on nyt Obaman puolella?
Tai että demokraattien varapresidenttiehdokkaana vuonna 2000 ollut Joe Lieberman on nyt McCainin uskollinen apuri?
Ja ennen kaikkea, miten voidaan selittää se, että "riippumattomien" äänestäjien määrä on noussut rajusti, muuten kuin sillä, ettei heidän kysymyksiinsä ole tarjottu tyydyttäviä vastauksia.
Ja voidaanko vaalien synnyttämää kiinnostusta selittää muulla kuin sillä, että ihmiset kokevat, että heidän on kiire saada vastauksia?
Miten voidaan selittää se, että vaikka Bushin suosio on alimmillaan, demokraattien jo kahden vuoden ajan hallitseman kongressin suosio on vielä alempana: 17,3 prosenttia haastatelluista suhtautuu sen toimintaan myönteisesti, 74,7 prosenttia kielteisesti.
"Bushismin" suosion laskuun liittyy laajempi maan poliittisen hallinnon kyseenalaistaminen. Se on vahvistanut Obaman asemaa.
McCain taas asettui nopeasti "yksinäiseksi sudeksi", joka lupasi uudistaa Washingtonin.
Karrikoiden sanoen toinen lupasi muuttaa kaiken, sekä muodon että perustan, toinen taas lupasi muuttaa kaiken, jottei mikään muuttuisi, säilyttääkseen "todellisen Amerikan", kuten
Sarah Palin asian ilmaisisi.
Kampanjan alkua sävyttivät amerikkalaisten ongelmat Irakissa.
Viimeistä vaihetta hallitsi yksi ainoa kysymys: talouden tila ja sen elvyttäminen. Taustalla oli myös toinen kysymys: kysymys rodusta. Voiko musta olla presidentti?
Sen sijaan kampanjan alussa esille nousseet kysymykset suhteista Kiinaan tai maahanmuutosta hävisivät kampanjan kuluessa käytännöllisesti katsoen kokonaan.
Kuitenkin nämä kaksi kysymystä liittyvät suoraan talouteen ja Amerikan paikkaan globalisaatiossa. Tuota paikkaa ei kuitenkaan otettu esille juuri lainkaan, muuten kuin kansallisen turvallisuuden (Iran, Venäjä, terrorismi) tai joissakin harvoissa tilanteissa kaupankäynnin tasapuolisuuden näkökulmasta.
McCain lupasi "säilyttää Amerikan johtajuuden", Obama taas puhui tarpeesta "palauttaa" se, koska se oli tahriutunut Bushin kaudella.
Molemmat pitivät kuitenkin itsestään selvänä sitä, että tuo johtajuus on luonnollinen asia. Sitä se on myös suurelle yleisölle.
Mutta nyt, kun on mahdotonta saada "voittoa" Irakissa tai Afganistanissa tai saada Irania perääntymään ydinkannassaan, nyt kun ikuisina pidetyt Ronald Reaganin ajan talouden kiintopisteet ovat horjuneet ja kun Kiina ja Intia ovat nousemassa, amerikkalaiset ovat epämääräisesti hahmottaneet, että pelissä on Amerikan tulevaisuus maailmassa.