Suur-Oulun muodostuessa sille syntyi useita keskittymiä entisten kuntakeskuksien pohjalta. Maaseudulla ja kaupungissa asuminen asetetaan keskusteluissa ja kirjoituksissa turhaan vastakkain ja vastakohdiksi. Näiden kahden välillä vallitsee kuitenkin symbioosi. Molempia tarvitaan.
Maailmanlaajuinen kehitys karsii toimintoja maaseudulla. Usein syytetään valtiollista päätöksentekoa maaseudun tyhjentämisestä.
Kehitys ei minusta niinkään johdu päätöksenteosta vaan suurimittaisesta kehityksestä, jota ohjaavat voimat joilla on omat lainalaisuutensa. Päätöksiä joudutaan tekemään ikään kuin pakosta tunnustamaan vääjäämätön kehitys.
Digitalisaatio, robotismi ja globaali työn uudelleen jako jättävät maaseudun yhä ahtaammalle. Mutta jää toki maaseudulle osansa alkutuotannon, raaka-aineiden hankinnan ja matkailun parissa.
Toimintojen pelkistyessä tehtävien hoitamiseen tarvitaan yhä vähemmän väkeä ja se tietää yhä vähemmän palveluja. Kaavoituksella ohjataan rakentamista pois sellaisilta alueilta, jossa se ei ole tarkoituksenmukaista.
Monet laajat maaseutukunnat haluaisivat, että asutus sijaitsisi 5–10 kilometrin päässä keskustasta, ettei syntyisi uutta tarvetta julkisille palveluille.
Oulu on nyt niin laaja, että elinvoimaiset entiset kuntakeskukset voivat edelleen kasvaa ja voida hyvin. Kaavoituksella on huolehdittava siitä, että ihmisille voidaan tarjota mahdollisuus asua maaseutumaisissa olosuhteissa niin sitä halutessaan. Palvelujen määrästä toki joudutaan osaksi luopumaan.
Muutaman vuoden takainen THL:n tutkimus osoitti, että maalla asuvista 76 prosenttia olivat onnellisia, mutta kaupungissa asuvista 69 prosenttia. Siis ero ei ole kovin suuri.
Tutkimus osoitti myös sen, että mikäli parisuhde ja terveys olivat kunnossa, ei asuinalueella ollut merkitystä. Maalla vai kaupungissa? Mieluiten molemmissa.
Tauno Anttonen
kuntavaaliehdokas (kesk.)
Oulu