"Nyt olen minäkin ongelmajätettä", totesi tuttava itsestään jäätyään eläkkeelle korkeasta virastaan.
Kovin järkyttävältä se ensikuulemalta voi kuulostaa. Mutta kuinka yhteiskunnassamme kohdellaan vanhuksia ja ikääntyviä ihmisiä, jos eläkkeelle jäävä kokee itsensä yhteiskunnan ongelmajätteeksi?
Iäkäs läheiseni kiemurteli levottomana Oulun seudun yhteispäivystyksen (OSYP) aulassa, josta hänet huonokuntoisena ja sekavana löysin. Itsenäisesti asunut mies, joka viikkoa aikaisemmin ennen sairaalaan joutumistaan ajoi autolla ja asui omakotitalossa.
”Koettakaa nyt herra olla paikoillaan”, puuskahti hoitaja tuskastuneena.
Selvisi, että läheiseni sekavuuden taustalla oli hengenvaarallinen tilanne, jota ei siinä hetkessä ollut ymmärretty oikein hoitaa.
Hän menehtyi, mutta saattaminen paikallisella vuodeosastolla hoidettiin arvokkaasti. Näitä erilaisia kohtaloita ja tarinoita on meillä maakunta pullollaan. On kohtuuttomia tilanteita, joissa esimerkiksi etäisyys huonokuntoiseen läheiseen kasvaa vuodepaikkatilanteen vuoksi satoihin kilometreihin.
Sosiaali- ja terveydenhuollossa olen kohdannut väsyneitä ja kaikkensa antaneita vuorotyötä tekeviä hoitajia, jotka venyvät päivästä toiseen ikuiselta tuntuvassa resurssiniukkuudessa.
Mitä tapahtuukaan ihmisen mielelle työelämässä, jos joutuu tekemään välillä mahdottomia ja jatkuvasti omien arvojen vastaisia valintoja? Uupumista, sairastumista ja hakeutumista muille aloille. Kutsumusammatista luopuminen ei ole kevyt päätös.
Kaikki me vanhenemme, menetämme luontaisesti toimintakykyä ajan kuluessa ja tulemme jokainen olemaan riippuvaisia toisemme avusta.
”Kannan sisälläni aiempia kasvojani niin kuin puu kantaa vuosirenkaitaan. Niiden summa olen minä”, kirjoitti nobelisti Tomas Tranströmer.
Luottamus yksityisen ja hyvinvointialueiden järjestämään ikäihmisten hoivaan ja hoitoon on rapautunut. Ei ole enää täyttä luottamusta laatuun eikä palveluiden saatavuuteen, vaihtelu näissä mittareissa vaikuttaa olevan liian suurta. Aina vain heikompikuntoisena sinnitellään kotioloissa ja usein yksin.
Olemme jälleen lukeneet uutisista mitä kamalammista tapauksista. Vahvempaa lainsäädäntöä selkeästi tarvitaan ongelmien kuriin saattamiseksi, mutta tarvitsemme tähän yhteiskuntaan myös enemmän yhteisöllistä hoivaa.
Hoiva- ja hoitotyön onnistumisen edellytykset tulee työnantajien varmistaa, ihmisten henki ja terveys eivät saa vaarantua huonojen työolojen vuoksi.
Arvokas ja hyvä vanhuuden aika suotakoon meille kaikille.
Riikka Rajala-Boström
erikoislääkäri, Kempele