"Loukkaantumiset olivat aina pelottavia. Oli kyse sitten auenneesta silmäkulmasta tai murtuneista luista. Päävammat olivat kaikkein huolestuttavimpia. Välillä saattoi huomata, ettei kaikki ole nyt kohdallaan, eikä toinen välttämättä edes itse sitä tiedostanut. Onneksi oli aina mahdollista olla yhteydessä suoraan joukkueen lääkäriin ja sieltä sai apua.
Monesti tuli myös mieleen loukkaantuneena pelaamisen järjettömyys. Kun oli niin kipeä, ettei esimerkiksi voinut ottaa lasta syliin, kävellä parkkipaikalta kauppaan tai nukkua sängyssä makuullaan, mutta psyykkasi silti itsensä kaukaloon hirvittävään fyysiseen suoritukseen ja rymistelyyn – omasta tahdostaan, ja hyvin usein muiden mielipiteistä huolimatta.