"Ei nyt", Tiina Lillak sanoo kesäkuussa.
"Ei ehdi. On aivan liikaa töitä. Juhannuksen jälkeen pitäisi helpottaa."
Juhannuksesta on jo aikaa, mutta treffit Lillakin kanssa on ylivoimainen haaste. Puhelinhaastattelukin jää tekemättä: Lillak ei vastaa puhelimeen eikä soittopyyntöihin.
Turha närkästyä, sillä Lillakilla on tänä kesänä enemmän kysyntää kuin kertaakaan viimeiseen 22 vuoteen. Vuoden 1983 Helsingin MM-kisojen sankari ja Suomen ensimmäinen yleisurheilun maailmanmestari kiinnostaa. Moni haluaa tietää, mitä keihäsmestarille kuuluu.
Töitä ainakin tuntuu olevan - ja kaikkea muutakin paitsi urheilua.
"Urheilusta olen erkaantunut aika hyvin. Jos televisiosta tulee urheilua, menen mieluummin kukkapenkkiin huhkimaan", Lillak sanoi keväällä Suomen Tietotoimiston haastattelussa.
22-vuotta sitten Lillak ei ehtinyt kukkia istuttamaan. Hän oli koko kesän suomalaisen urheiluyleisön polttavien katseiden keskipisteessä. MM-kotiareenalla paineet olivat kovat: kesäkuussa Lillak oli ottanut omansa takaisin kiskaisemalla ME:n 74.76.
Kotiyleisö odotti MM-kisoista vain ja ainoastaan kultaa.
Lillak piti 50 000-päistä yleisöä hirvittävässä jännityksessä viimeiseen asti. Kuudennella kierroksella rävähti. Korkealle tummentuneelle iltataivaalle lähtenyt keihäs ei tippunutkaan tikkana alas, vaan liiteli yli 70 metrin (70.82). Se oli voittoheitto.
Piinasta pääsi myös Lillak. Hän ei nähnyt heittonsa tarkkaa mittaa, mutta yleisön mylvinnästä hän tiesi, että se riittää. Lillak säntäsi kädet pystyssä villiin laukkaan. Etusuoralla heittäjän silmiin puski kyyneleet ja Lillak mietti hetken polvillaan maailmanmenoa.
"Se oli selittämätöntä. En ole sen jälkeen ikinä lähtenyt sillä tavalla juoksuun. Tunne oli mieletön... ei sitä voi kuvata", Lillak muisteli.
Ennen viimeistä heittoaan Lillak oli kakkosena Ison-Britannian Fatima Whitbreadin perässä.
Selkä vaivaa
hautaan asti
MM-kisat jäivät Lillakin uran helmeksi. Seuraavan vuoden Los Angelesin olympialaisista hän heitti vaivaisena hopeaa. Omien sanojensa mukaan hän olisi voittanut, jos yksikin heitto olisi lähtenyt jonnekin muualle kuin korkealle taivaalle.
Olympiavuoden jälkeen selän välilevyn pullistuma käänsi Lillakin uran laskuun. Keihäät hän pani pussiin kesän 1992 jälkeen, eikä ole niitä sieltä esille kaivanut.
"Selkä vaivaa minua hautaan asti. Keihäänheitto on hyvin raju laji. Rasitus luustolle ja nivelille on niin kova, ettei se sovi naisille."
Lillakin jälkeen maailmanmestaruutta on juhlinut viisi suomalaista yleisurheilijaa: kolme keihäänheittäjää ja kaksi kävelijää.