Suomen sotien veteraanit jättivät meille perinnöksi itsenäisyyden, vapauden ja rauhan. Tämä ajatus riippumattomuudesta, itsenäisestä päätöksenteosta ja vastakkainasettelujen purkamisesta on ollut yksi maamme nykymenestyksen ja identiteetin kantavista kulmakivistä.
Näihin tekijöihin nojautuen olemme onnistuneet rakentamaan itsellemme pientä kokoamme reilusti merkittävämmän aseman maailman historiankirjoituksessa. Suomeen on koko rauhanajan historiamme tultu sopimaan, ei sotimaan. Olemme kunnostautuneet maailmankuuluina rauhanneuvottelijoina, emme sodanlietsojina, oli kyseessä sitten aseellinen kriisi tai arkisempi elämäntilanne.
Ukrainan sota herättää pelkoja. Onko tänään kokemamme pelko silti tarpeeksi iso syy luopua merkittävästä osasta maamme koko itsenäisyyden ajan identiteettiä? Pelko on tunnetusti neuvonantajista se huonoin. Miksemme pikemminkin nouse puolustamaan perusarvojamme sen sijaan että luovumme niistä heti ensimmäisen testin kohdatessamme?
Liittymällä sotilasliittoon allekirjoitamme väistämättä vastakkainasetteluja ruokkivan maailmankatsomuksen, jonka mukaan olet aina joko puolesta tai vastaan.