Konsertti
Pets On Prozac Qstockin Happiteltassa perjantaina 28.7.
Vasta vuoden kasassa ollut Pets On Prozac oli yksi perjantain kohokohdista. Yhtyeen tiukka haahuilu toimi sekä kuvan- että äänenkin puolesta liki täydellisesti. Rujoa teknoa ja nihilististä rock´n´rollia naittavassa ryskeessä ei sinänsä ollut ainuttakaan uutta elementtiä, mutta osaset oli vedetty sellaisen myllyn läpi, etteivät jäljet johtaneet ainakaan tutuimmille sylttytehtaille.
Nerokkaasti nimetty yhtye kuulosti yhtä aikaisesti niin tutulta, oudolta kuin moderniltakin. Aloituskappale Dead End jyskytti eteenpäin kuin kitaralla vahvistettu Suicide. Kitara pysyi tosin koko keikan ajan vain yhtenä osatekijänä meluvallissa, joka oli kasattu monotonisesti svengaavien konerytmien päälle. Nimet Joy Division, Residents, Pansonic ja Throbbing Gristle kävivät mielessä.
Yhtyeen ankaraa tykitystä tuki tehokkaasti kekseliäs animaatiokuva, josta yhtyeen jäsenten habitus ei tosin jäänyt jälkeen. Kitaristi-laulaja Obi Blanchella riitti rock-asennetta lavalla kaatuiluun saakka.
Toinen laulaja ja ohjelmoija-kosketinsoittaja Downtown olisi puolestaan voinut olla kotonaan missä tahansa takavuosien raviprojektissa. Koira-asussa tanssahdellut kuvamikseri Moody Allen on yhtyeen maskotti, vai pitäisikö sanoa tässä yhteydessä fetissi? Ankaraan musiikkiin äärimmäistä ristiriitaa tuova elävä pehmolelu veti väkisinkin suuta virneeseen, mikä lisäsi vainoharhaista tunnelmaa parilla milligrammalla.
POP:in poistuttua yleisö näytti olevan hämmennyksen vallassa. Psykedelia ilman rauhaa ja rakkautta voi olla ensikertalaiselle turhan voimakas kokemus. Joka tapauksessa maailma tulee rakastamaan tätä yhtyettä -- ainakin hetken.