Dokumentaristi Visa Koiso-Kanttilan ajatuksista kertova juttu "Lasten puolella" (Kaleva 17.2.) herätti miettimään omaa työuraani erityiskasvattajana ja erityisesti työpanostani jutussa vahvasti esiin tulleessa laitoksessa, Pohjolakodissa.
Myös minä olen ollut työssäni lasten puolella, sekä hyvin menestyneiden että elämässään epäonnistuneiden kanssa.
Kiitos entisen työnantajani, Nuorten Ystävien, edustajille Arja Sutelalle ja Tiina Haanpäälle Kalevassa 18.2. julkaistusta kirjoituksesta.
Samoin kiitos Markus Pöhölle (Kaleva 19.2.) tuki- ja sijaisperhetoiminnan kokemuksista. Entisen kollegani Auli Siekkisen kirjoitus (Kaleva 19.2.) arjen työstä lastensuojelussa ja erityisesti työstä näissä laitoksissa kuvaa erittäin hyvin kasvattajan kokonaisvaltaista asettautumista työhönsä.
Valitettavan usein kuulee nykyään, että työmme erityiskasvattajina on tuottaa pahoinvoivia, rankkoja rikoksia tekeviä nuoria. Henkilön, jolla ei ole kokemusta ja oikeaa tietoa erityiskasvatuksesta, on helppo todeta, että Pohjolakodissa tapahtunut hyvän ystävän ja pitkäaikaisen työkaverin murha hänen viimeisinä työpäivinään olisi seurausta tekemästämme työstä ja järjestelmästä.
Teon varsinaisille tekijöille sälytettävä vastuu pyritään minimoimaan kaikin mahdollisin, myös eri dokumenttien keinoin. Onko mitään arvoa sillä, mitä hyvää henkirikoksen kohteeksi joutunut arvostettu kasvattaja teki työssään nuorten hyväksi ennen kohtalokasta hetkeä.
Visa Koiso-Kanttila ei epäile hetkeäkään, etteivätkö neljä haastateltavaa nuorta ja kaksi ohjaajaa puhuisi totta. Kasvattajan tehdessä työtään samankin nuoren kanssa useampia vuosia, voi tulla eteen tilanteita, joissa luotettavankaan nuoren kertomus ei aina ole totta.