Sinun aikasi on vähissä, sanoi nainen, jolla oli valkea takki ja tyytymätön ilme.
– Jos olisit hankkinut lapsen viisi vuotta sitten, ei olisi ongelmaa.
Tuijotin eteeni typertyneenä. Viisi vuotta aiemmin olin ollut sinkku ja vailla vakituista työpaikkaa. Lapsi ei ollut käynyt mielessäkään.
Ja nyt, 27-vuotiaana, mahdollisuuteni tulla äidiksi olivat ehkä jo ohi.
Hapuilin kysymyksiä. Miksi minulle oli aiemmin lääkärissä sanottu, että menkää kotiin ja jatkakaa vain yrittämistä, heko heko, kyllä te vielä yhteisen lapsen saatte?
Lääkäri kohautti olkapäitään.
– Sinulla on huonot munasarjat.
Lauantaina vietetään lapsettomien päivää.
Lapsettomuus osuu joka viidennen hedelmällisessä iässä olevan suomalaisen kohdalle. Se tarkoittaa 300 000:ta ihmistä.
Kyseessä on yksi aikuisiän suurimmista kriiseistä. Se on niin suuri, ettei sille oikein edes ole sanoja. Siksi suurin osa lapsettomuudesta kärsivistä vaikenee.
Vaikenemme myös siksi, että lapsettomuuteen liittyy häpeä. On vaikea hyväksyä sitä, että oma keho pettää. Sitä ei pitäisi joutua häpeämään, mutta lisääntymistä on totuttu pitämään itsestäänselvyytenä. Se on kaikkea muuta.
Halusimmepa tai emme, naisten hedelmällisyys on huipussaan 20–24-vuotiaana ja alkaa laskea jyrkästi 30 ikävuoden jälkeen. Tähän yhtälöön sopii huonosti nykyinen elämänmeno, jossa valmistuminen ja töiden saaminen siirtyy yhä lähemmäs kolmeakymppiä.
Vanhemmat haluavat lapsensa syntyvän vakaaseen elämäntilanteeseen, eikä alle kolmikymppisten tilanne yleensä ole sellainen. Se on yhteiskunnallinen ongelma.
Lapsettomuus on yksinäinen kriisi, vaikka vierellä olisi kumppani.
Miten selviytyä tilanteesta, että yhteinen toive ei ehkä toteudu? Entä kun syy on itsessä? Onko ainoa mahdollisuus lopettaa suhde, jotta edes toinen voisi saada lapsen?
Lapsettomuuskriisissä tarvittaisiin paljon enemmän tukea kuin nykyisellään on tarjolla. Itse en saanut minkäänlaista. Tapaa, jolla huonot uutiset kerrottiin, ei voi hyvällä tahdollakaan sanoa hienotunteiseksi.
Koska aikani oli vähissä, pääsimme jonon ohi rankkoihin hoitoihin. Olin samaan aikaan onnellinen ja häpeissäni. Ohittelulla vein ehkä jonkun toisen mahdollisuuden tulla äidiksi.
Suomi kärsii ennennäkemättömän heikosta syntyvyydestä.
Syitä on monia, mutta kaikki lapsettomat eivät ole lapsettomia omasta tahdostaan. Se pitäisi muistaa aina, kun asiasta keskustellaan.
Lapsettomien yhdistys Simpukka ry:n mukaan tahattomasti lapsettomat unohdetaan syntyvyydestä käytävässä keskustelussa.
Yhdistys muistuttaa kannanotossaan, että monella on takanaan kymmenien tuhansien eurojen arvosta tuloksettomia hoitoja ja lukuisia keskenmenoja. Näiden ihmisten näkökulmasta syyllistävä puhe syntyvyyden alhaisuudesta on kohtuutonta.
Tavataan sanoa, että lapsia ei tehdä vaan saadaan. Olen eri mieltä.
Minun äitiyteni eteen on tehty paljon töitä. Lapseni on modernin lääketieteen ihme.
Lääkärit, hoitajat, biologit, huoneellinen ihmisiä teki töitä, jotta minusta saatiin imaistua muutama munasolu. Ammattilaiset pitivät soluni elossa, yhdistivät siittiöihin, kasvattivat maljassa ja siirsivät takaisin minuun sen ainoan hedelmöittyneen, jakautuneen ja selviytyneen.
Tilastojen mukaan noin joka kolmas koeputkihedelmöitys onnistuu, mutta yleensä munasoluja saadaan talteen pakastettavaksi asti.
Lapsettomien yhdistys pelkää, että soteleikkaukset pidentävät ennestään pitkiä lapsettomuushoitojen jonoja. Pelko on aiheellinen, sillä koronan aiheuttamia ruuhkia on jouduttu purkamaan pitkään.
Moni joutuu hautaamaan lapsihaaveensa jo ennen kuin hoidot pääsevät alkamaan.