Kalevan päätoimittaja Antti Kokkonen kritisoi (12.10.) kolumnissaan terävästi suomalaisen terveydenhuollon erityispiirrettä. Yleislääkärin vastaanotolle ei päästä, vaan panokset ovat porttien muodostamisessa eli hoidon tarpeen arvioinnissa, johon valtaisa määrä hoitajaresurssia on valjastettu. Yleislääkärille pääsy ei saisi olla ylellisyystuote.
Harmillisesti ratkaisuehdotukset ovat jälleen osin huti. Ei pidä paikkaansa, että Suomessa olisi huutava lääkäri- tai hoitajapula. Meillä on niistä pula julkisella puolella samalla kun yksityispuolella on joka päivälle saatavissa valtaisa määrä aikoja.
Meillä on enemmän lääkäreitä kuin koskaan. Työpanos vain on väärässä paikassa ja se on huonosti kohdistettu. Valviran laillistamia työikäisiä lääkäreitä oli vuonna 2023 lähes 25 000, kun vuonna 2014 vastaava määrä oli vielä alle 20 000. Sisäänottoa lääketieteellisiin on nostettu kymmeniä prosentteja. Lääketieteellisten tiedekuntien seinät tulevat jo vastaan samoin kuin opetusresurssit. Huonosti koulutettu lääkäri on jopa vahingollisempi kuin ei lääkäriä ollenkaan.
Jos lääkärikoulutuksen lisääminen olisi toimiva lääke, miksi pula on vain koko ajan pahempi, vaikka lääkärimäärä kasvaa joka vuosi sadoilla? Miksi meillä on selkeästi enemmän hoitajia kuin verrokkimaissa, mutta silti hoitajapula?
Olisiko vihdoin syytä paneutua juurisyihin eikä yrittää kantaa lisää vettä vuotavaan astiaan? Sote-uudistuksen tavoitteena oli vahvistaa perusterveydenhuoltoa. Nyt valtiovarainministeriön veitsi kurkulla hyvinvointialueet lakkauttavat terveysasemia ja rapauttavat julkiselta puolelta sekä perus- että erikoisterveydenhuollon.
Onko henkilökunta ollut prioriteetti muutoin kuin juhlapuheissa? Järjestetäänkö työolot sellaisiksi, että ihmiset viihtyvät työpaikoissaan ja saavat tehdä työtä siten, että se on eettisesti kestävää?
Timo Tuovinen
erikoislääkäri, lääketieteen tohtori, Oulu