Keskustelu yliopistotasoisen opetuksen aloittamisesta Oulussa jakoi aikoinaan ihmisiä kannattajiin ja vastustajiin. Yliopiston perustamisen jälkeen taistelu jatkui. Keskustelua käytiin nyt siitä, millainen yliopisto Ouluun rakennetaan. Joidenkin mielestä riitti taloudellistekninen opetus, ehkä höystettynä joillakin luonnontieteen aloilla. Sellainen yliopisto ei kuitenkaan olisi ollut aito universitas-yhteisö.
Kauaskatseisimmat yliopiston rakentajat olivat perustelleet Oulun yliopiston tarpeellisuutta ennen muuta Pohjois-Suomen sivistyksen ja henkisen tason kohottamisen välttämättömyydellä. Heitä löytyi niistäkin, jotka kuitenkin pitivät taloudellisteknistä yliopistoa ensisijaisena.
Humanististen aineiden laajentamista suunniteltiin samaan aikaan kuitenkin myös maan muihin kaupunkeihin. Kilpailu oli kovaa.
Keskusteluissa mahdollisen humanistisen tiedekunnan oppituoleista mainittiin useimmiten suomen kieli ja kirjallisuus sekä historia. Juuri näillä tieteenaloilla oli vahva sivistystehtävän kaiku. Oulun puolestapuhujien joukko oli arvovaltainen. Vaatimusten uskottavuutta lisäsivät kannanotoillaan presidentti Urho Kekkonen ystävänsä akateemikko Kustaa Vilkunan kanssa, pääministeri Johannes Virolainen, jonka Kaarina-puoliso teki taustalla arvokasta kulttuuripoliittista työtä, mutta myös paikalliset poliitikot, joista kokoomuksen Jaakko Kemppainen meni puheissaan niin pitkälle, että sai eduskunnan puhemiehen nuhteet.
Oli jokseenkin yllättävää, että humanistinen opetus aloitettiin Oulussa kirjallisuuden lisäksi vieraiden kielten opetuksella ja että tasan kuusikymmentä vuotta sitten perustettu historian oppituoli toteutui yleisen historian nimikkeellä. Suomen historian professuuria jouduttiin odottamaan vuosikausia. Yleisen historian tueksi oli sitä ennen saatu niin arkeologia kuin oppi- ja aatehistoria sekä pitkä rimpsu tieteenaloja kesäyliopisto-opetuksena. Tarmokas ja karismaattinen professori Kyösti Julku saattoikin nyt myhäillä tyytyväisenä.
Historiatieteiden yksi tärkeimmistä hyödyistä on kriittisen ajattelun ja lähdekritiikin opettaminen. Tämän merkitys korostuu juuri nyt aivan erityisesti kun opettelemme elämään tekoälyn maailmassa, jossa saavutettavan tiedon määrä kasvaa vauhdilla, ja kulloinkin relevantti tieto täytyy osata seuloa valheiden ja virheiden seasta. On runsaasti esimerkkejä siitä, miten historiaa vääristellään jatkuvasti ja miten sitä käytetään siekailematta välineenä omien tarkoitusperien hyödyntämiseksi. Turhaa lienee edes mainita, että räikeimpiä esimerkkejä löytyy Venäjältä.
Jo edellä mainituista syistä historian opiskelun tulisi kuulua jokaisen nuoren opintojen listaan. Vahvalla perussivistyksellä estettäisiin monien ristiriitojen syntyminen, poistettaisiin ennakkoluuloja, lisättäisiin suvaitsevaisuutta ja erilaisten ilmiöiden yleistä ymmärrystä.
Unohtaa ei sovi sitäkään, että omien juurien tunteminen vahvistaa tervettä itsetuntoa. Juuri historiatutkimuksen ansiosta Pohjois-Suomi näyttäytyy tänään kovin erinäköisenä verrattuna 1960-luvun alkuun. Menneisyytemme ulottuukin kauas. Olemme pysytelleet sitkeästi paikallamme, mukautuneet, löytäneet uusia mahdollisuuksia elää ja selviytyä ja ottaneet eri aikoina vastaan tänne tulleita niin idästä kuin lännestä, etelästä ja pohjoisesta sekä nostaneet saamelaisen alkuperäkansan laajan yleisön tietoisuuteen.
Erityisesti Suomen historian tutkimus on hyötynyt maakunnallisista kulttuuri-instituutioista, arkistosta, kirjastosta ja museosta. Koko pohjoisen Suomen olisikin nyt jaksettava puolustaa loppuun saakka oman arkistonsa säilyttämistä, jonka lakkautusuhka on meidät tyrmistyttänyt.
Kaikesta jää jälki. Olisi kohtalokasta jättää puolen Suomen arkistoaines hoitamatta. Arkistot ovat yhteistä muistia, jota myös tulevaisuuden ihminen tarvitsee. Tulevaisuus rakentuu aina menneisyyden päälle. On siten merkityksellistä koota aineistoa talteen ja muistaa, että historian tutkimusta ei voi olla ilman lähteitä, joista punomme uusille sukupolville mahdollisimman täydellistä tarinaa.
Kuudenkymmenen vuoden ikäinen akateeminen historian opetus voi Oulussa hyvin. Historia on yhä erinomainen oppiaine moniin ammatteihin. Historian laitos on tuottanut menestyneitä tutkijoita ja opettajia mutta myös diplomaatteja, kaupunginjohtajia, hallintovirkailijoita, journalisteja ja niin edelleen. Koulutus on vastannut nähdäkseni erinomaisesti varhaisiin toiveisiin ja tavoitteisiin, vaikka tätä nykyä historian painoarvo säkenöivän kulttuuripoliittisen ilmapiirin ylläpitämisessä onkin vaatimaton verrattuna vaikkapa 1970-lukuun.
Tytti Isohookana-Asunmaa
valtiotieteen tohtori, Oulun yliopiston dosentti