Taloudessa eletään kriittisiä aikoja. Talouden ammattilaisena ymmärrän hyvin, että yhteiskunnassa tämä tarkoittaa sitä, että kustannusten vähentämiseen tulee pyrkiä kaikin mahdollisin keinoin. Niukkuus aiheuttaa vääjäämättä sen, että kaikkea kulutusta ei voida pitää samalla tasolla aikaisempaan nähden. Tällöin arvot ratkaisevat, mitkä asiat ovat olennaisimpia.
Äitinä ajattelen, että talouden tilanteesta riippumatta haluan varmistaa, että lapset saavat kuitenkin tarvittavan hoidon. Lapset tarvitsevat ennen muuta rakkautta ja aikaa, mutta myös terveellisen ravinnon, riittävän vaatetuksen ja lääkkeet sairastuessa. Näistä en suostu tinkimään. Jos näissä lyön laimin nyt, maksun aika tulee varmasti myöhemmin.
Lasten aseman tulee olla keskeinen myös yhteiskunnan päätöksenteossa. Emme voi tehdä säästöjä tulevien sukupolvien kustannuksella. Jos nyt alamme säästää väärissä kohdissa, se tarkoittaa tulevaisuudessa kohoavia kustannuksia. Mistä tiedämme, onko talouden tilanne silloin parempi? Tai se on jopa huonompi?
Entä jos näistä laiminlyödyistä sukupolvista ei ole huolehtimaan heille kuuluvista velvollisuuksista heidän aikuistuttua? Onko 90-luvun lamalla jokin yhteys tämänhetkiseen nuorten syrjäytymisongelmaan?
Kysymys kuuluukin, onko meillä varaa lähteä tinkimään lapsiperheiden tarvittavasta tukemisesta. Haluammeko ottaa sitä riskiä, että 20–30 vuoden päästä meillä on samanlainen tai pahempi ongelma nuorison keskuudessa?
Eikö nyt olisi nimenomaan tarpeen huolehtia, että kasvava sukupolvi saisi tarvittavat valmiudet, jotta he ovat aikanaan valmiita heille tuleviin haasteisiin, kun me itse olemme mahdollisesti jo hoidettavia?
Mielipiteeni on, että lapsiperheiden tukeminen on oleellista ja näin ollen myös kuntalisä tulee säilyttää ja sitä pitää edelleen kehittää eteenpäin nostamalla tuen määrää ja pidentämällä myönnettävää aikaa.
Virpi Hietakangas
kauppatieteiden maisteri
kunnallisvaaliehdokas (kd.)
Oulu