Meitä on opetettu olemaan sitkeitä. On pärjättävä, on kestettävä ja on tyydyttävä siihen, mitä annetaan. Mutta tällä hetkellä Suomessa, ja erityisesti täällä pohjoisessa, sitkeys on vaihtunut hiljaiseen apatiaan. Se ei ole merkki tyytyväisyydestä, vaan se on merkki siitä, että viimeinenkin muru on viety ja ihminen on uupunut tyhjän lautasen ääreen.
Poliittinen keskustelu on muuttunut kalliiksi teatteriksi, jossa ihmisarvo on vaihdettu excel-taulukon riveihin. Päättäjiltä tuntuu puuttuvan se kaikkein tärkein työkalu: empatiakyky. Kun ihminen masentuu maailman menosta tai oman arjen murenemisesta, häntä ei kohdata kansalaisena, vaan taakkana terveydenhuollolle. Ja kun terveydenhuolto huutaa apua, vastaus on aina sama: leikataan lisää, koska ihminen on liian suuri menoerä.
Tämä on se oravanpyörä, jonka olemme itse rakentaneet. Meidät on sokeutettu klikkiotsikoilla ja ydinasepelotteilla, joilla media ruokkii dopamiinin nälkäämme. Samaan aikaan todellinen elämä – se, joka tapahtuu terveyskeskusten jonoissa ja nuorten mielenmaisemassa – jätetään oman onnensa nojaan.
Onko politiikasta tullut pelkkää bisnestä, jossa vain ne saavat äänensä kuuluviin, joilla on rahaa ostaa se?
Heikommalla kansanosalla ei ole lobbaajia tai kampanjarahaa. Heillä on vain se oma äänensä, ja nyt sekin on vaimentumassa masennuksen ja näköalattomuuden alle. Jos päättäjät jatkavat tätä itsekästä shakkipeliään välittämättä siitä, että pelinappulat särkyvät, he päätyvät hallitsemaan tyhjää lautaa.
Suomi ei nouse sillä, että leikataan niiltä, joilla ei ole enää mitään annettavaa. Se nousee rehellisyydestä, realismista ja siitä, että ihminen nähdään taas arvona sinänsä – ei kulueränä. Jos emme herää tähän nyt, me vain odotamme sitä hetkeä, kun kuopan reunat vyöryvät lopullisesti päälle.
Vaikeneminen on ollut suomalaisen perisynti, mutta nyt se on muuttunut vaaralliseksi. Meillä ei ole enää varaa tyytyä siihen, ettei mitään ole.
Juho Mulari
Oulu