Suomessa ollaan tekemässä suurta muutosta vaikeassa asemassa olevien nuorten palveluihin juuri silloin, kun nuorten työttömyys ja työn ja koulutuksen ulkopuolelle jääminen ovat vakava yhteiskunnallinen ongelma.
Vuoden 2027 alusta kuntouttavasta työtoiminnasta annettu laki on tarkoitus kumota. Samalla muuttuu järjestelmä, jonka kautta pitkään toimeentulotuen varassa olevan nuoren tilanne on voinut tulla viranomaisten tietoon ja hyvinvointialueen sekä työvoimaviranomaisen yhteisesti arvioitavaksi. Tilalle esitetään sosiaalihuoltolain mukaista toimintakyvyn ja osallisuuden tukea. Palveluun osallistuminen olisi vapaaehtoista ja perustuisi nuoren yksilölliseen sosiaalihuollon tuen tarpeeseen.
Vapaaehtoisuus on lähtökohtaisesti hyvä asia, mutta kuka löytää nuoren, joka ei itse kykene pyytämään apua?
Kuvitellaan esimerkkinä 22-vuotias nuori. Hän ei opiskele eikä käy töissä. Hän ei ole ilmoittautunut työnhakijaksi. Toimeentulotuki on ollut pitkään hänen ainoa toimeentulonsa. Vuorokausirytmi on kääntynyt, mielenterveys heikentynyt ja yhteydet ympäröivään yhteiskuntaan vähentyneet. Kela tietää hänen toimeentulotuestaan. Työvoimapalvelut eivät välttämättä tunne häntä. Sosiaalipalvelutkaan eivät voi auttaa nuorta, jos hänen tilanteestaan ei tiedetä.
Juuri tällaiselta nuorelta odotettaisiin tulevaisuudessa paljon, jos tunnistamisen ja aktiivisen tavoittamisen rakennetta ei ole. Nuoren pitäisi itse tunnistaa tarvitsevansa apua, löytää oikea palvelu, varata aika, saapua vastaanotolle ja sitoutua vapaaehtoiseen palveluun. Entä jos juuri hänen sairautensa, toimintakykynsä tai vuosia jatkunut eristäytymisensä estää tämän?
Tässä on uudistuksen ristiriita. Suomessa pyritään samaan aikaan tavoittamaan juuri työn, koulutuksen ja palvelujen ulkopuolelle jääneitä nuoria ja vahvistamaan monialaista yhteistyötä. Silti olemme muuttamassa rakennetta, jonka kautta pitkään toimeentulotuen varassa olevan nuoren tilanne voi tällä hetkellä tulla tunnistetuksi ja viranomaisten yhteisen työn piiriin.
Myös uudistusta valmistelleessa työssä on tunnistettu riski siitä, että osa asiakkaista voi jäädä ilman riittävää tukea, jos sosiaalihuollon ja työvoimapalvelujen vastuut eivät käytännössä nivoudu yhteen. Tähän on löydettävä ratkaisu ennen uuden järjestelmän käyttöönottoa.
Tarvitsemme valtakunnallisen rakenteen, joka vastaa ainakin kolmeen kysymykseen: Kuka tunnistaa nuoren? Kuka ottaa häneen yhteyttä? Kuka ottaa vastuun siitä, ettei hän enää putoa palvelujen väliin? Yhdenvertaisuusnäkökulman vuoksi ratkaisu ei voi riippua siitä, millaisia yhteistyömalleja yksittäinen hyvinvointialue tai kunta onnistuu rakentamaan.
Nuoren tulevaisuus ei saa riippua siitä, sattuuko joku viranomainen huomaamaan hänet. Meidän pitäisi rakentaa järjestelmä, joka löytää nuoren ennen kuin nuori katoaa järjestelmästä.
Saila Suuniittu
sosiaalityöntekijä, projektipäällikkö, Oulu