Vuonna 1987 avattu Rotuaari tuntui alkuaikoinaan uudelta ja keskustaa elävöittävältä. Oli veistosnäyttelyjä, lumenveistokisoja, kirpputoreja ja lemmikkieläinkilpailuja. Kesäisin tulppaani-istutusten keskellä kulkiessa tuntui, että joka päivä tapahtui jotakin.
Ja niin tapahtuikin. Rotuaarin pitkäaikaisena puuhamiehenä toiminut Hemmo Kuuranhalla muisteli Kalevan haastattelussa vuonna 2014, että kävelykadulla järjestettiin huippuaikoina enemmän tapahtumia vuodessa kuin päiviä riitti kalenterissa.
Toki joukossa oli pienimuotoisempiakin kissanristiäisiä ja ties mitä ynnäyskisoja, mutta vireys välittyi kaupungilla kulkiessa.
Heinäpäässä ja keskustassa lapsuutensa sekä nuoruutensa viettäneelle Rotuaari on olennaisinta Oulua. Jo vuosia kävelykatu on tuntunut ulkoisesti siistiltä, mutta sisällöllisesti kolkolta.
Syitä on varmasti monia. Uudehko kauppakeskus, Stockmannin häviäminen, korkeiksi huhutut tilavuokrat ja muihin, mahdollisesti otollisempiin, paikkoihin kohdistetut tapahtumat.
Kävelykadun uudelleen elävöittäminen vaatisi lisää tapahtumia ja puuhahenkilöitä. Puitteet ovat huomattavasti paremmat alkuvuosien vanerilava-aikoihin verrattuna.
Päättävien tahojen kannattaisi miettiä tapahtumien järjestämiskynnyksen laskemista tasolle, joka innostaisi myös pienempien tapahtumien järjestäjiä. Kaikki ei voi olla Ilmakitaraa ja Piknikiä.
Eikä olekaan, sillä nekin tapahtumat ovat jo lähteneet Kuusisaareen.
Valkosipuliyön palauttaminen olisi luonteva tapa aloittaa virkistäminen. Viimeksi vuonna 2007 järjestettyyn tapahtumaan on ehtinyt muodostua tarpeeksi hajurakoa ja kysyntääkin tuntuu olevan.
Rotuaarilla vuosien varsilla kertyneet kokemukset saavat nostalgikon kaipaamaan Oulun vanhaa sydäntä. Seuraa muutamia muisteloita:
Vuonna 1994 presidentinvaalikampanjointi veti silloisen lavan edustan täyteen yleisöä. Vuorossa oli tuoreimmistakin vaaleista tutun ehdokkaan puheenvuoro.
Väkijoukon seasta rohtuneella äänellä kuulunut "Heitä Paavo voltti!" -huudahdus kirvoitti yleisössä spontaanin naurunremakan ja teki samalla lähtemättömän vaikutuksen varhaisteinin mielenmaisemaan.
Saman vuosikymmenen puolivälin jälkeen järjestettyjen Weindorf-viinikylien ajaksi Rotuaarin läpikulku rajattiin aidoilla. Alueella asuvat saivat järjestäjiltä kulkupassit, jotka nostivat allekirjoittaneenkin sosiaalisen statuksen hetkellisesti huippulukemiin. Pääsy viinikylän aitojen sisälle houkutteli nuoria ja sana passinhaltijoista kiiri kaveripiireissä.
Baarien lämpöön vielä pääsemättömät teinit täyttivät kävelykadun 1990-luvun lopun viikonloppuiltoina. Usein väkeä oli tungokseksi asti. Pakkasrajaa ei tunnettu. Kävelykadulla tutustuttiin, ihastuttiin ja joskus vähän nahisteltiinkin. Sinne piti mennä, koska kaikki olivat siellä.
Valkosipuliyö oli poikkeus, koska silloin väkeä oli jopa liian paljon. Tilanne, jota on vaikea kuvitella nykypäivän Rotuaarille.
