Väsyneet ihmiset ovat syystuulien mukana vallanneet taas kaupungin kadut. Me vaellamme kuin zombie-walkissa suorittamaan päivän tehtäväluetteloa. Kynnämme väsymyksen läpi sisu aurana. Palkintona päivän temppuradasta selviämiselle on tunne siitä, että olen vielä pelissä mukana. Selviytymisen eetos ja pannu kahvia pitää rattaan pyörimässä vaikka jalat painaa ja pää on turta.
Ihmettelen tätä ainaista väsyä. Älypatjan suojassa saatu uni, ravintorikkaasta ruoasta täysi maha, huvituksista kyllääntynyt mieli tai yhteiskunnan perusturva, eivät nekään estä meitä uupumasta. Ei vaikka työkin on kevyttä sisähommaa, johon muuten isäni kehotti hakeutumaan rakennuksilta kädet kohmeessa palatessaan.
Antiikin Rooman romahtamisen syyksi on arveltu sitä, että valtakunnan systeemi laajetessaan monimutkaistui ja kaatui omaan mahdottomuuteensa.
Hallitsijoiden lisääntyessä ja valtakunnan jakautuessa oli mahdotonta pitää homma kasassa. Kun muuttujia on monta, on tuloksena ennustamaton kaaos. Barbaarien hyökkäykset vain päätteli vääjäämättömän tuhon.
Projektia piisaa nyky-oman-elämänsä-hallitsijalla, jos silloisilla Rooman keisareillakin. Olemme paljossa mukana ja vähään kosketuksissa. Elämä on joukko tehtäväkenttiä ja laajennustyöt loppumattomia. Laitetaan siihen vielä tämä mukana uskollisesti kulkeva virtuaalinen todellisuus rinnakkaiseksi projektiksi ja kyllä väsyttää.
Uni ei kuitenkaan tule. Paljon on unettomalla väsyneellä puolustettavaa, mutta vartiotornissa ei ole tietoa minkälaisilla aseilla se tehdään, kun väsähtäneen ihmisen valtakunnan rajat ovat hahmottamiskyvyn ylittävät ja vihollisestakaan ei ole oikein käsitystä? Ihminen vahtii uskollisesti paljoansa tuntematta mitä oikeastaan on puolustamassa.