Ei omaishoitajuus lopu siihen, kun omainen joutuu hoivakotiin. Käyn usein katsomassa äitiä, vaikka hän ei muista kuka olen, eikä enää pysty puhumaan. Laulan hänelle ja pyydän häntä piirtämään, koska siitä hän tykkää. Usein istumme vain hiljaa käsi kädessä.
Äidille tehtiin Alzheimerin taudin diagnoosi noin kymmenen vuotta sitten. Hoidin häntä päivittäin hänen kotonaan ja lopuksi omassa kodissani. Kolmisen vuotta sitten äitini alkoi karkaamaan ja hänelle tuli välillä lievää aggressiivisuutta. Ehdotin, että äiti olisi joskus koko päivän hoidossa ja illat ja yöt olisin taas hoitanut häntä. Palveluohjaaja sanoi, ettei sellaista palvelua ole. Miksi ei? Tämä olisi mahdollistanut jaksamiseni lakisääteisten vapaapäivien lisäksi.
Vähitellen Alzheimerin tauti eteni ja se vaikutti äidin muistiin ja luonteeseen. Hän muisti vain oman lapsuudenkotinsa, jonne oli menossa koko ajan äitinsä kanssa lehmiä lypsämään. Ajantajukin katosi ja hän saattoi herättää minut syömään kello neljä yöllä. Eräänä aamuna heräsin aikaisin, kun äiti oli taas vaatteet päällä menossa kotiinsa. Onneksi hän ei saanut ovea auki, koska tiesin, että hän eksyy.
Sitten tuli vaihe, että äiti halusi hakea lapseni sisälle. Lapseni ovat jo aikuisia. Äiti ei uskonut sitä. Lähdin jopa hänen pyynnöstään etsimään lapsiani. Kävelin äidin kanssa sinne, missä hän väitti lasteni olevan. Taas kerroin, että lapseni ovat jo aikuisia, eikä heitä siksi löytynyt.
Omaishoitajia arvostetaan liian vähän. Omaishoitajan pitäisi saada enemmän tukea. Minäkin olisin halunnut pitää äitini kotona mahdollisimman kauan. Se ei ollut mahdollista, kun häntä piti vahtia koko ajan, koska hän saattoi napsuttaa keittolevyn päälle tai jättää vesihanan auki. Väsyin ja irtisanoin omaishoitajuuteni.
Hilkka Nivukoski
kansanedustajaehdokas (kd.)
Oulu