Koronavirus: Ko­ro­na­ra­joi­tus­ten pois­tu­mi­nen näkyy sai­raa­la­hoi­don tar­pees­sa ja leik­kauk­sia on jou­dut­tu pe­ru­maan OYSissa

Vanhat kuvat: Oulun Rat­sas­ta­jien tarkat har­joi­tuk­set – rat­sas­tus­kil­pai­lut hou­kut­te­li­vat run­saas­ti yleisöä Oulun Po­kaa­liin

Kolumni
Tilaajille

Kir­jai­li­jan esillä olo viestii uu­den­lai­ses­ta kir­jal­li­suu­den su­ku­pol­ves­ta

Autofiktion suosiossa on nähtävissä yhteyksiä aikaamme määritteleviin viihdemuotoihin, reality-televisioon ja sosiaaliseen mediaan.

Kulttuurieliitin vastine realityohjelmille. Narsistista napanöyhdän kaivelua. Influensserirealismia. Ei missään nimessä oikeaa kirjallisuutta. Autofiktio on nykykirjallisuuden lajeista kenties ristiriitaisin. On totuttu siihen, että kirjallisuus kuvaa keksittyjä maailmoja ja fiktiivisten hahmojen elämää imitoiden todellisuutta, mutta pysyen kuitenkin sopivasti keksityn, ei-todellisen rajoissa. Autofiktio kuitenkin rikkoo nämä rajat tavalla, joka sotii kaunokirjallisuuden periaatteita vastaan. Kuinka jokin voi edes olla fiktiota, jos se on silti samaan aikaan totta?

Ensin tuli Karl Ove Knausgård mammuttimaisine Taisteluni-kirjasarjoineen. Yhden ihmisen elämänkaaren tuskallisen yksityiskohtainen läpikäynti ei ole kirjallisuudessa mitään uutta, mutta kovin epätavallista oli se, että teosten tapahtumat olivat tapahtuneet kirjailijan omassa elämässä.