En ole rojalisti, mutta voin vilkaista. Suunnilleen niin ajattelin, kun jouluna panin Netflixin Harry & Meghan -dokumenttisarjan ensimmäisen jakson pyörimään.
Samasta suoratoistopalvelusta olin aiemmin toljottanut The Crownia, fiktiivistä mutta todellisiin henkilöihin pohjautuvaa kuninkaallisdraamaa. Olin kyllä kiinnostunut Britanniasta – vietin siellä aikoinaan vaihto-oppilasvuoden – mutta kuninkaallisista en ollut aiemmin juuri piitannut. He olivat mielestäni tylsiä puhumattomia päitä, kolkosti hymyileviä luokkayhteiskunnan upporikkaita maskotteja.
The Crownin myötä tilanne muuttui. Käsitykseni brittimonarkiasta ei parantunut, päinvastoin. Järjestelmä näytti aina vain irvokkaammalta.
Mutta ohjelman katsominen sai minut googlaamaan ahkerasti lisätietoja Windsorin perheestä ja eritoten niistä sen jäsenistä, jotka jollain tapaa poikkesivat normista tai törmäsivät sukunsa viktoriaanisiin sääntöihin.