Raatin uimahallin muuttamista liikuntakeskukseksi perustellaan sillä, että kaupungin liikuntapalvelut kokonaisuutena säilyvät.
Tarkastelu jää kuitenkin puutteelliseksi, jos samalla sivuutetaan ne oululaiset, joille vesiliikunta on ainoa mahdollinen liikuntamuoto.
Oulussa on tästä jo tuore kokemus. Raksilan uimahallin sulkeminen purkamisen ja uuden rakentamisen ajaksi keskeytti monen säännöllisen liikkumisen.
Kaikki eivät siirtyneet muihin halleihin, vaikka niitä oli tarjolla. Pidemmät matkat, bussinvaihdot, vieras ympäristö ja rutiinien katkeaminen muodostivat monille liian korkean kynnyksen, eikä osa palannut altaaseen enää lainkaan.
Nyt sama valinta ollaan tekemässä uudelleen Raatissa.
Päättäjät eivät voi tällä kertaa vedota siihen, ettei vaikutuksia tiedetty etukäteen. Raksilan kokemukset osoittivat jo, että saavutettavan uimahallin katoaminen pudottaa osan ihmisistä pysyvästi liikuntapalveluiden ulkopuolelle.
Raatin merkitys ei myöskään rajoitu pelkkään liikuntaan. Se on vuosikymmenten ajan toiminut urbaanina keskustan ja lähiöiden yhteisenä uimahallina Tuiran ja keskustan välissä – helposti saavutettavana paikkana, johon voi tulla kävellen, pyörällä tai joukkoliikenteellä.
Samalla kun Oulu pyrkii profiloitumaan Euroopan kulttuuripääkaupunkina 2026, kaupunki on valmis heikentämään yhtä aidosti yhteisöllisistä julkisista tiloistaan.
Yhä useammin syntyy vaikutelma, että kulttuuripääkaupunkihanke ruokkii ennen kaikkea itseään ja projektibyrokratiaa samalla, kun tavallisten kaupunkilaisten arjen hyvinvointi jää sivuun.
Vesiliikunta on monille tuki- ja liikuntaelinvaivoista, nivelrikosta, sydän- ja keuhkosairauksista tai muista rajoitteista kärsiville ainoa tapa liikkua ilman kipua. Kasvavien ikääntyneiden ikäluokkien kohdalla vesiliikunnan merkitys korostuu entisestään.
Säännöllinen vesiliikunta ylläpitää toimintakykyä, tukee itsenäistä elämää ja vähentää pitkällä aikavälillä terveyspalveluiden kuormitusta.
Raatin merkitys ulottuu myös lasten ja nuorten uimataidon ylläpitämiseen. Suomessa uimataitoa on pidetty tärkeänä kansalaistaitona, ja keskustan saavutettava uimahalli madaltaa erityisesti keskustan ja lähiöiden lasten mahdollisuutta oppia ja ylläpitää tätä taitoa.
Palveluverkkoselvityksessä korostuvat säästöt ja investoinnit, mutta vähemmälle huomiolle jää se, mitä tapahtuu niille ihmisille, jotka eivät käytännössä enää pääse liikkumaan.
Kun uimahalli korvataan liikuntakeskuksella, palvelu muuttuu myös kohderyhmältään. Osa hyötyy, mutta osa jää ulkopuolelle.
Poliitikoille on helppoa ehdottaa kuljetuksia uusiin halleihin. Todellisuudessa ne eivät ratkaise ongelmaa: pidemmät matkat, aikataulut ja vieras ympäristö tekevät liikkumisesta monille mahdotonta. Samalla katoavat myös Raatin tärkeät sosiaaliset kontaktit.
Kaupunginvaltuutettujen tehtävä ei ole vain hyväksyä investointilaskelmia, vaan kantaa vastuu myös päätösten seurauksista.
Siksi olisi rehellistä, että päättäjät vastaisivat avoimesti: kuinka moni jää rannalle – ja miksi juuri heidän hyvinvointinsa katsotaan hyväksyttäväksi säästökohteeksi?
Juha Penttinen
Oulu