Espanja on joutunut niin Yhdysvaltojen presidentin Donald Trumpin kuin myös suomalaisten poliitikkojen hampaisiin sillä perusteella, ettei Espanja väitteiden mukaan käytä tarpeeksi rahaa puolustukseen ja asevarusteluun.
Trumpin mukaan Espanja on ollut historiallisesti maa, joka ei osallistu tarpeeksi puolustuskuluihin, perussuomalaisten Arto Luukkanen on puolestaan huolissaan siitä, joutuuko ”Suomi maksamaan Espanjan tykkejä?” (Puheenvuoro 14.5.2025). Kokoomuksen Pekka Toveri kutsuu Espanjan kieltäytymistä viiden prosentin puolustusmenotavoitteesta ”säälittäväksi” (X, 20.6.2025). Samassa yhteydessä Toveri irvailee, että pitäisikö meidän olla kiitollisia siitä, ettei Espanja ”sabotoi muiden puolustussatsauksia?”
Toteamus kiitollisuudesta on siinä suhteessa oikeansuuntainen, että kyllä, meidän tulisi olla Espanjalle kiitollisia. Vaikka Venäjä ei uhkaa Espanjaa suoraan, Espanjan joukot puolustavat Naton itärajaa (Espanjalla on joukkoja muun muassa Latviassa ja Slovakiassa).
Samalla kiistassa puolustusmenojen prosenttiosuudesta suhteessa bruttokansantuotteeseen unohtuu joitain perusseikkoja. Puolustusministeriön talousjohtaja Kristiina Olsson (Ruotuväki 27.5.2025) toteaa, ettei suorituskykyä rakenneta prosenteilla eikä puolustusbudjettia myöskään ”ole sidottu bruttokansantuotteen prosentteihin, vaan se perustuu uhkaan ja kansalliseen tarpeeseen”.
Lienee päivänselvää, että Espanjan kohtaamat uhat ja tarpeet ovat erilaiset kuin Suomen. Ehkä Espanja ei tarvitse viiden prosentin puolustusbudjettia täyttääkseen tarpeensa ja suojellakseen itseään kohtaamiltaan uhilta? Espanja voi silti osallistua – ja osallistuu – merkittävällä tavalla Naton yhteiseen puolustukseen ja myös Naton itärajan turvaamiseen.
Prosentit eivät myöskään kerro samaa tarinaa kuin puolustusmenojen absoluuttinen summa. Naton mukaan Suomen puolustusmenot olivat vuonna 2024 noin kuusi miljardia euroa. Espanjan puolustusmenot olivat puolestaan Naton kymmenenneksi suurimmat, noin 20 miljardia. Tämä summa aiotaan nostaa ripeästi yli 30 miljardiin. Toisin sanoen, vaikka Suomi käyttäisi prosentuaalisesti reilustikin enemmän, Espanjan absoluuttinen kontribuutio on huomattavasti suurempi.
On myös kysyttävä, että kun nyt vaadimme ikään kuin Espanjalta solidaarisuutta yhteisen sotilaallisen uhan edessä, onko Suomi ollut vastavuoroisesti solidaarinen Espanjaa kohtaan? Kun 2000-luvun talouskriisi murjoi Espanjaa ja muita Välimeren maita, nämä leimattiin pohjoiseurooppalaisten taholta (sikoihin viittaavasti) ”PIGS-maiksi”.
Ajatus yhteisvelasta ja muusta taloudellisesta solidaarisuudesta Etelä-Euroopalle kohtaa vastustusta samoilta tahoilta, jotka nyt vaativat Espanjalta aseellista panostusta. Aivan sama tilanne nousee esiin, jos keskustellaan niin sanotusta taakanjaosta pakolais- tai siirtolaiskysymyksissä. Espanja, muiden EU:n etelärajan valtioiden tapaan, kantaa suurimman vastuun Eurooppaan tulevien pakolaisten ja siirtolaisten vastaanottamisesta.
Espanja myös kohtasi Venäjän vihamieliset toimet omakohtaisesti vuonna 2017. Kyse ei ollut sotilaallisesta hyökkäyksestä, vaan Venäjän valtion toteuttamasta informaatiovaikuttamis- ja hybridioperaatiosta, jolla se tuki Katalonian separatisteja, kun nämä yrittivät irrottaa alueensa Espanjasta.
Miten Suomi tai suomalaiset poliitikot toimivat tässä tilanteessa? Pääosin Suomessa asetuttiin separatistien tueksi tuomiten Espanjan valtion toimet oikeusvaltion ja laillisuuden puolustamiseksi. Suomen eduskuntaan perustettiin Katalonian-ystävyysryhmä ja Kataloniasta rikossyytteitä paennut presidentti Puigdemont otettiin Suomessa vastaan niin eduskunnassa kuin Helsingin yliopistollakin.
Jos siis nyt vaadimme solidaarisuutta Espanjalta Venäjän (sotilaallisen) uhan edessä, olisi meidän hyvä reflektoida omaa suhtautumistamme niissä tilanteissa, jossa Espanja olisi tarvinnut solidaarisuutta meiltä suomalaisilta tai laajemmin pohjoiseurooppalaisilta. Donald Trumpin tietämättömyys ja historiattomuus ei ole yllättävää, mutta meidän tulisi Suomessa pystyä parempaan.
Karel Kekkonen
YTT, Järvenpää