Myönnän. Olen yksi niistä, jolle ilmestyy yksinäinen hikipisara otsalle, kun Aki Kaurismäki mainitaan. Ei siksi, ettenkö pitäisi Kaurismäen tuotannosta, vaan siksi koska minusta tuntuu, että minun täytyy.
Jostain syystä Kaurismäestä on tullut minulle monella tapaan eräänlainen taiteellisen ymmärryksen mittari. Ei oikea mittari. Ihan sama oikeasti, ymmärtääkö Kaurismäkeä tai pitääkö siitä estetiikasta. Mutta samaan aikaan sitä kohdellaan kuin mittaria. Se on tavallaan mittari sille, ymmärtääkö suomalaista taidetta ja varsinkin suomalaisuutta.
Toisin kuin nykytaide, Kaurismäkihän on saavutettavaa ja samaistuttavaa, kun se on elokuvamuodossa. Ja arkistakin vielä. Hiljaisuutta, alkoholia ja tupakkaa. Sitä kaikkea, mihin oikea suomalainen samaistuu. Vai?
Tavallaan ymmärrän sen arkisuuden kuvan ja lähestyttävyyden viehätyksen, mutta minulle se on ollut aina kaukainen kuva. Olen elänyt erilaista suomalaisuutta. Olen nähnyt muutamia Kaurismäen kirjoittamia ja ohjaamia elokuvia sekä näytelmiä. Ne ovat aina yhtä raskaita aloittaa. Suorastaan hengästyttäviä.
”Julian, tämä on monen lempielokuva, etsi sen syvintä olemusta.”
”Julian, tämä hiljaisuus on symbolista suomalaisen hiljaisuuden kulttuurille. Tajua nyt kuinka kaunista se on.”
”Julian, alkoholi on meidän yhteiskunnassamme kaikkien yhteinen ongelma, jota kukaan ei pysty kunnolla käsittelemään muun kuin taiteen kautta. Se on tärkeää.”
”Julian, oli aika, milloin kaikki oli duunareita… tai samaistuivat duunareihin. Se on sitä rehellisintä työtä, mitä kaupungeissa voi tehdä.”
Näyttelijät liikkuivat sulavasti suurella näyttämöllä kuin tanssien
Kun olen vihdoin päässyt itseni ylitse, huomaan uppoavani tarinaan ja henkilöihin. Ei aina mutta usein. Tällä kertaa upposin.
Oulun teatterin Varjoja paratiisissa vei minut syvälle sen maailmaan, ja katsomossa välillä unohdin, etteivät omat vaatteet haise tupakalle. Se olikin vain teatteria. Katsoin, kun näyttelijät sulavasti liikkuivat suurella näyttämöllä kuin tanssien. Pilkun tarkka savun koreografia oli lumoavaa.
Tässä, kun yritän sanoittaa kokemukseni sana, joka pyörii mielessäni, on ”tunkkainen”. Tunkkainen kuin savun täyttämä ilma, jossa minäkin olen ensimmäiset baarikokemukseni hakenut. Ei tunkkainen siksi, koska kaikki entinen olisi tunkkaista. Ei missään nimessä. Tunkkainen siksi, koska haikailu ”hyviin vanhoihin aikoihin” vain siksi, koska se on tuttua, on tunkkaista.
Miten teatterissa voidaan katsoa taaksepäin tuoreilla silmillä? Ei tuomiten tai ylistäen, vaan yksinkertaisesti toteavasti tarkkaillen. Miten teatteri voi tehdä näkyväksi asiat, jotka vain olivat? Hyvässä ja huonossa. Miten teatteri voi raottaa näkymää johonkin pintakerrosta syvempään?
Raikas tuulahdus, jonka vuoksi ei olisi tarvinnut hikoilla
Savun leikistä tuli itselle metaforinen merkitys, jonka kautta osaan parhaiten kuvailla Varjoja paratiisissa -kokemustani. Muistan kuinka 18-vuotiaana tupakansavu haisi kaikkialla. Kehon muisti on jännä. Joka kerta kun näyttämöllä tuprutti savu, haistoin sen kuin baari-illan jälkeistä paitaa, joka oli jäänyt tuolin nojalle.
En usko, että tupakan polttaminen näyttämöllä olisi herättänyt samoja ajatuksia. Miten hienovaraisesti tehdäänkin tunkkaisesta raikasta? Kuinka teatteri voikin tehdä synkästä valoisaa. Näytetään, että tältä se tosiaan näytti, mutta jätetään tilaa asioille, jotka olivat oikeasti tärkeitä. Eli ne ihmiset. Yksinkertaisia, monimutkaisia, kauniita, rumia… Kaikkea samaan aikaan.
Oulun teatterin Varjoja paratiisissa oli raikas tuulahdus, jonka vuoksi ei olisi tarvinnut hikoilla. Kaurismäestä pitäminen ei ole mikään oikea taiteen ymmärtämisen mittari, ja minä tiedän sen sisimmässäni.
Silti koin ilahduksen lisäksi myös helpotusta, kun tajusin kesken esitystä, että minähän pidän tästä! Ja voin ilolla suositella sitä myös muille.
Julian Owusu
Esitykset: 29.8.–26.10. Oulun teatterin suurella näyttämöllä.
Kesto: 2 tuntia sisältäen väliajan
Ikäsuositus: 7 vuotta
Ohjaus ja sovitus: Jarno Kuosa
Alkuperäiselokuva: Aki Kaurismäki
Lavastus- ja valosuunnittelu: Jukka Kyllönen
Pukusuunnittelu: Pasi Räbinä
Äänisuunnittelu: Antti Lindholm
Maskeeraus- ja kampaussuunnittelu: Eija Juutistenaho
Rooleissa Henri Halkola, Elina Korhonen, Pentti Korhonen, Joose Mikkonen, Timo Pesonen, Merja Pietilä, Annina Rokka, Asta Sveholm, Henri Tuominen ja Tuula Väänänen.