Kansallisarkiston suunnitelma lakkauttaa Oulun toimipaikka vuonna 2030 on herättänyt voimakasta vastustusta.
Nykyisessä turvallisuustilanteessa on täysin kohtuullista kysyä, onko kansallisesti merkittävän aineiston fyysinen keskittäminen järkevää riskienhallintaa. Miten Suomi säilyttää kansallista muistiaan ja turvaa ainutlaatuisen tietopääomansa varautuen häiriö- ja poikkeustilanteisiin?
Oulun toimipiste säilyttää Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin historiallisia arkistoaineistoja. Arkistot ovat osa yhteiskunnan kriittistä tietopääomaa, sillä niissä on alkuperäisiä viranomaisaineistoja sekä muuta ainutkertaista kulttuuriperintöä.
Jos toimipaikka suljetaan ja aineistoja siirretään etelään, samalla jälleen yksi valtion toiminto ja osa Pohjois-Suomen historiallisesta muistista siirtyy pois alueelta.
Valtaosa Kansallisarkiston aineistosta ei edelleenkään ole digitaalisessa muodossa. Vielä olennaisempaa on, ettei ainutlaatuista alkuperäisaineistoa voida korvata sillä perusteella, että siitä joskus tulevaisuudessa olisi olemassa digitaalinen jäljennös.
Suomessa puhutaan paljon huoltovarmuudesta ja resilienssistä. Arkistot ovat valtion, kuntien, sukujen, instituutioiden ja koko yhteiskuntamme muistia, eivät pelkkiä nuhjuisia, vanhoja papereita.
Merkittävä osa aineistosta on ainutkertaista. Miksi juuri nyt keskittäisimme tätä kansallista tietopääomaa entistä harvempiin paikkoihin?
Suomen vahvuus on pitkään perustunut siihen, että yhteiskunta toimii koko maassa.
Kansallisarkiston Oulun toimipaikan tulevaisuutta pitäisi siksi tarkastella uudelleen paitsi talouden ja palveluverkon myös alueellisen saavutettavuuden, varautumisen ja kansallisen turvallisuuden näkökulmasta.
Kansallinen muisti on liian arvokas asia arvioitavaksi pelkkinä toimitilaneliöinä.
Risu Moilanen
keskustan Oulun kunnallisjärjestön puheenjohtaja