Sanotaan se heti suoraan: En ole olutihmisiä.
En oikeastaan pidä alkoholista ylipäätään. Mielestäni se maistuu pahalta.
Jääkaapistani et löydä saunakaljaa tai perjantaipulloa. Paheita minulla on enemmän kuin itse pirulla, alkoholi ei vain ole yksi niistä.
Erotan toisistaan valko- ja punaviinin, kaljoista kenties vaalean tummasta, ja tiedän että on olemassa enemmän tai vähemmän katkerilta maistuvia "laatuoluita".
Kaljaa mieluummin juon kokista.
En minä silti lasiin sylje. Oikealla hetkessä, oikeassa seurassa ja tarpeeksi vähän alkoholilta maistuvan keitoksen kanssa saatan jopa juoda itseni puolivahingossa hiprakkaan.
Jännitys tiivistyy
Ensimmäinen huulikosketukseni Baijerin kultaiseen tapahtui 12 tunnin paaston ja kahvin voimalla suoritetun hetkisen työpäivän päätteeksi.
Kun yksi Googlen mukaan kuuluisa kellari oli tylyhköön tyyliin käännyttänyt minut ja kuvaajan pöytävarauksen puutteen vuoksi, oli heti Frauenkirchen kupeessa olevan Augistiner am Dom -olutravintolan vastaanotto sitäkin lämpimämpi.
Täyteen ammutun ravintolan toisen kerroksen nurkasta löytyi juuri ja juuri tilaa kahdelle.
Tunnelma oli hikinen mutta autenttinen. Muissa pöydissä istui ihan oikeiden saksalaisten näköisiä ja kuuloisia, keski-iältään keski-iän ylittäneitä punanenäisiä ja hyväntuulisia ihmisoletettuja.
Ruoaksi valikoitui sitä sun tätä -tyyppinen annos, jossa oli paahdettua porsasta, lihapullia, makkaraa, hapankaalia sekä kuvaajan ja toimittajan ihmetykseksi kylmiä perunoita.
Olueksi valitsimme rohkeasti sen, joka oli ilmoitettu listalla suurimmalla fontilla.
Oltiin jännän äärellä. Saisiko limonadiin tottunut toimittajaparka tuopin kumottua, vai jäisikö se nolosti kesken? Naurettaisiinko hänet ulos Saksasta ja kiellettäisiin koskaan palaamasta?
Jo ensimmäinen hörppy kertoi, että huoli oli turha. Olut oli hyvää.
Niin vaaleaa, niin raikasta, eikä mitään ylimääräistä. Sopivan minimalistista toimittajan lapsen makuhermoin varustetulle suulle.
Ilta jatkui vielä toisessa, pienemmässä Schiller Bräu -panimoravintolassa joka baarimikon mukaan tarjoili "Münchenin parasta olutta".
– Ei yhtä hyvää kuin edellinen, mutta hyvää edelleen, kuului arvio Helles-oluesta muistiinpanojen mukaan.
Lautasellinen lihaa ja litra kaljaa riitti väsyttämään toimittajan ja kuvaajan, jonka kuorsauksesta allekirjoittanut pääsi seuraavaksi nauttimaan hotellihuoneessa.
Jälkikäteen selvisi kaksi asiaa.
Ensinnäkin se, että ensimmäinen nautittu olut oli ravintolan oman Augistinerin-panimon Edelstoff-lager.
Wikipedian mukaan Augustiner on Münchenin vanhin ja yksi Oktoberfestin virallisista panimoista. Ihmekös tuo, että oli hyvää.
Kylmät perunat eivät puolestaan olleetkaan perunoita, vaan perunasalaattia.
Tunsin nyt ymmärtäväni saksalaista mielenlaatua syvällisellä tasolla.
Ilta numero kaksi
Toinen päivä kaupungissa hujahti joulutoreja metsästäessä. Polttoaineena toimivat hotellin aamiaisella nautitut weisswurstit, kahvi ja tilkka glühweinia.
Oli syynä sitten masokismi tai kiire, mutta joka tapauksessa Kaleva-kaksikko päätti jälleen kerran olla syömättä 12 tuntiin mitään.
Tunnelma ei ollutkaan häävi, kun lähdimme vaeltamaan myöhään illalla hotellilta kohti legendaarista Hofbräuhausia.
Tämä Münchenin kuuluisin oluttupa on ollut toiminnassa satoja vuosia. Se on myös erittäin suosittu turistikohde.
Perille päästyämme toivotti tyhjällä vatsalla ja selvällä päällä varustetun toimittajan ja kuvaajan tervetulleeksi korvia halkova torvimusiikki.
Vaelsimme valtavan hallin toisessa päässä olevaan pöytään humalaisia turisteja väistellen.
Sitten meinasikin iskeä känkkäränkkä. Tarjoilija nimittäin ilmoitti, että keittiö oli juuri mennyt kiinni. Vain kaljaa oli tarjolla.
Jäivätpä juomatta.
Tässä kohtaa meille olisi kelvannut vaikka Mäkkäri, mutta onneksemme Google Maps ohjasi meidät kulman takana olleeseen Schneider Bräuhaus -ravintolaan.
Autenttinen baijerilaistyylinen syöttölä oli perinteikäs aina ruokalistaa ja tarjoilijoiden asuja myöten.
Pään kokoinen porsaan potka oli mukava huuhtoa alas vehnäoluella. Kaljakammoinen toimittaja joutui jälleen kerran myöntämään, että mitä olueen tulee, saksalaiset tietävät mitä tekevät.
Ilta jatkuu
Allekirjoittaneen arpoessa kenet valita uhriksi haastattelua varten, oli kello hiipinyt lähelle puoltayötä ja ravintolassa tuli valomerkki.
Toiveet baijerilaisen jututtamisesta aidossa oluttuvassa haihtuivat ilmaan tajutessani, että jokainen olutkellari meni kiinni.
Epätoivon vallassa päädyimme lopulta kenties hiukan vähemmän autenttiseen, Euro Youth Hotel -nimisen paikkaan.
Nuorisohotellin baari oli saapuessamme lähes tyhjä. Toimittajalla kävi kuitenkin jälleen onni, sillä viereemme istahti ulkomaalaisten sijaan kaksi ihka aitoa saksalaisnuorukaista.
Stuttgartista tulleet Lukas Auch ja Frieder Kugel olivat saapuneet kaupunkiin katsomaan jalkapalloa.
Uskaltauduin kysymään, mikä on saksalaisen juomakulttuurin ydin.
– Olut, olut ja olut kuului Friederin ytimekäs vastaus.
Voidakseni aidosti antautua tälle kauniille kulttuurien väliselle kohtaamiselle, jouduin nauttimaan vielä eräänkin vehnäoluen.
Lopulta poistumme nuorisohotellista kahta uutta ystävää ja kutsua Stuttgartiin tulla syömään Saksan parasta perunasalaattia rikkaampana.
Seuraavana päivänä meitä odotti Dachau. Jälkiviisaana voin sanoa, ettei keskitysleirillä ole ideaalia vierailla edellisillasta hiukan väsähtäneenä.
Väsymyksestä huolimatta olin tyytyväinen. Baijerin pääkaupunki ehti tehdä kahdessa päivässä lähtemättömän vaikutuksen.
Kun illalla palasin Suomeen Lidlistä tuliaisiksi ostamani halvat viinit matkalaukussa kilisten, tajusin jotakin: München oli saanut minut unohtamaan, etten pidä oluesta.
