Olemme Oulun yliopiston rasismin, maahanmuuton ja kasvatuksen tutkijoina huolissamme lisääntyvästä väkivallasta, joka kumpuaa äärioikeistolaisesta ajattelusta. Ihmisiä jakava “me ja muut” -vastakkainasettelu on niin arkipäiväistä, että moni ei kiinnitä siihen edes huomiota.
Rasismin kieltäminen on varsin yleistä niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissakin. Ajatellaan, että tasa-arvo on jo hyvinvointivaltion puitteissa toteutunut eikä rasismi koske “meitä”. Tai korkeintaan se koskee joitain “muita”, jotka eivät oikeastaan kuuluisikaan Suomeen tai Eurooppaan.
Toisinaan myös nähdään, että he ovat tavalla tai toisella “aiheuttaneet” väkivallan itse. Näin on mahdollista ulkoistaa rasismi jonnekin ihan muualle kuin meidän kaikkien arkeemme ja sitä kautta myös vastuullemme.
Tällaisesta ajattelutavasta kertoo myös Oulun sivistys- ja kulttuuritoimenjohtajan lausahdus siitä, kuinka Oulun lapsipuukotuksessa on kyse “yksittäisen sairaan ihmisen sairaasta teosta” tai valtiovarainministerin ja perussuomalaisten puheenjohtajan välitön oletus siitä, että puukotus koskee “jengiväkivaltaa”. Tällaiset ajattelutavat ovat mahdollisia, kun ajatellaan, että äärimmäinen väkivalta syntyy täydessä tyhjiössä, ilman ympäröivää yhteiskuntaa.
Tutkijoina tiedämme, ettei näin ole. Tällainen vakava lapseen kohdistuva väkivalta on osa jatkumoa, jossa osaa ihmisistä ei nähdä yhteiskunnan tai yhteisön osana. Tähän jatkumoon kuuluvat monet syrjivät rakenteet, joiden vuoksi esimerkiksi ihonväri, etninen tausta tai murtaen suomea puhuminen vaikuttavat suuresti yksilön mahdollisuuksiin yhteiskunnassa.
Vaikutukset näkyvät esimerkiksi koulutusmahdollisuuksissa, asunnon vuokraamisessa, työn saamisessa ja vakavimmissa muodoissaan jatkuvassa väkivallan uhassa, josta Oulun lapsipuukotus on karmea esimerkki.
Maahanmuuton ja rasismin tutkimuksessa on monilta osin siirrytty tarkastelemaan yhteisöjen ja yhteiskunnan toimintaa osana antirasismia. Toisin kuin poliittisessa nykypuheessa, tutkijat korostavat yhteisöjen ja yksilöiden välisiä suhteita ja pyrkivät pois ihmisiä lokeroivista tavoista käsittää ilmiöitä ja maailmaa.
Turvallisuudessa on kyse hyvien suhteiden yhteisestä luomisesta. Rasismi ei ole uhrin syy emmekä saa jättää rasismin kitkemistä syrjintää kokevan ihmisen vastuulle. Kyse on aina yhteisestä asiasta, jossa suurin vastuu on heillä, joilla on valtaa muuttaa toimintakulttuuria.
Antirasistinen toiminta ei ole varsinkaan yksittäisten lasten vastuulla, vaan meidän on yhdessä aikuisina kyettävä rakentamaan yhteiskuntaa, jossa jokainen lapsi saa olla turvassa. Joskus se voi tarkoittaa syrjivästä puheesta huomauttamista, ja joskus väkivalta- tai kiusaamistilanteeseen puuttumista. Jokaisella, pienelläkin antirasistisella teolla, on merkityksensä yhteisen turvallisuuden luomisessa.
Joa Hiitola
yhteiskuntapolitiikan dosentti
Iida Kauhanen
kasvatustieteiden tohtori
Seija Jalagin
historian dosentti
Elina Turjanmaa
yhteiskuntatieteiden tohtori
Elina Lehtomäki
professori
Vesa Puuronen
professori
Katri Jokikokko
kasvatustieteen dosentti, erityisalana monikulttuurinen ja globaalikasvatus
Veli-Mikko Kauppi
kasvatusfilosofian yliopistonlehtori
Maria Petäjäniemi
kasvatustieteen tohtori
tutkimusryhmiemme jäsenet
Mobile Futures: monimuotoisuus, luottamus ja kaksisuuntainen kotoutuminen -hanke
Rajat ylittävä lastensuojelu (SUOJATIE) -hanke
Education, Diversity, Globalisation and Ethics (EDGE) -tutkimusryhmä
Social Justice at the Focus of Education (SAFE) -tutkimusryhmä